Pelkään hajoavani palasiksi. Pelkään kehoni pettävän. Pelkään sekoavani.
Kaikki tämä repii minua, riepottelee. Aamulla nukun ohi herätysten, meikkaan mahdollisimman nopeasti ja puen ylleni, yritän asetella hiukseni ja lopulta kiskon vain pipon päähäni. Luen jokaisen vapaan hetken autossa ja bussissa, koulun tyhjässä aulassa.
Muiden seurassa yritän vääntäytyä sopivaksi jokaiseen tilanteeseen, miellyttää jokaista ettei kukaan kyllästyisi minuun lopullisesti. Jätkien kanssa hyväntahtoista vittuilua, satunnaisten tuttujen kanssa kevyttä keskustelua, aina hymy huulilla. Puhelimen jatkuvaa vilkuilua, viesteihin välittömästi vastailua. Tutun hahmon hakemista, sanojen maistelua suussa enkä silti saa sitä suustani.
Pidän kaiken kasassa, vaikka se tuntuu tuskalta. Eräänä aamuna nousin bussiin ja olisin välittömästi halunnut itkeä, hypätä ulos ja palata kotiin. Sulkea puhelimen, kadota pois ja nukkua. Enkä silti tehnyt sitä, avasin vain biologian kirjan ja aloin lukea.
Yskin keuhkojani ulos ja ääneni tahtoo koko ajan kadota. Pelkään kuumetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti