miten selvitä särjetystä sydämestä

Pää täyteen viinaa, silläkö niistä ongelmista selvitään. Musta oli tullut varma ja vakaa, aikuiseksikin haukkuivat. Särjetty sydän sattuu liikaa ja kaikki ympärillä hajoaa, kai se vakaus olikin vain harhaa.

Sen piti olla vuosisadan rakkaustarina, tai ainakin sen piti olla mun viimeinen rakkaustarina ja viimeinen suudelma, viimeinen syli johon kaadun, koska kaatuisin siihen aina. Rakastuin päätähuimaavan kovaa, kun se puhui mulle meidän tulevaisuudesta ja sanoi, että älä huoli, mä en satuta. Miten kaikki voikaan särkyä niin pienillä sanoilla, jotka putosivat niin helposti sun huulilta, vaikka väititkin, että sun ei ole helppoa sanoa sitä. Enkä ansainnut edes hetken empimistä vaan silmää räpäyttämättä lähdit ovesta ja jätit mut itkemään.

Väitän olevani vahva ja itsenäinen nainen, etten muita tarvitse selvitäkseni, mutta se on kaikki silkkaa paskaa. Hajoaisin todennäköisesti käsiin ilman ystäviä, joiden pehmoinen syli ottaa vastaan, kun putoaa korkealta. Yksi juottaa kunnon känniin ja huolehtii oikeeseen junaan, toinen vie syömään ja juttelee kivasta romantikosta, jolle se voisi mut parittaa. Vaikka kaadunkin iltaisin yksin sänkyyn omiin kyyneliini, niin tiedän, että on monta ihmistä, joille voin viestittää milloin tahansa.

Olin hetken kokonainen ja ehjä, voi miten hyvältä se tuntuikaan. Voi, miten paljon olisin valmis antamaan saadakseni sen tunteen takaisin. Nyt istun taas vuotaen katkeria kyyneleitä ja vannoen, että enää koskaan kukaan ei mua särje satuta hajota. Enää koskaan kukaan ei saa tulla muurien sisälle.

tunnenkin ikävää

Päivät on venynyt viikon pituisiksi. Odottavan aika on pitkä, ne sanoo. Viisi päivää mennyt ja tuntuu kuin olisi kulunut jo kuukausi. Mutta ei ole. Yritän keksiä tekemistä jokaiselle päivälle, vaikka väkisin. 18 kilometriä kävelyä, neulontaa ja tv-sarjaputkia, kaksi päivää muuttoroudausta, shoppailua ja aurinkopalvontaa. Mitä vain ja silti on liikaa aikaa, liikaa ajatuksia. Yritän keskittyä järjestelemään tulevaa, keskittyä tulevaisuuteen, mutta kaikki etenee liian hitaasti eikä paljoa ole tehtävissä.

Kahden kesän vakishortsit ovat nyt päältä putoavan löysät. Viimeksi kolme neljä vuotta sitten mahtuneet shortsit istuvat täydellisesti päälle. Silti en hahmota sitä. Näen vain kaikkialla liikaa ja ylimääräistä. Lasken jokaisen suupalan ja ratkaisu kaikkeen löytyy kutistumisesta.

vihreämpää ruohoa aidan toisella puolella?

Kello on kaks yöllä, me istutaan odottamaan mun bussia. Hän avaa siiderin ja huikan jälkeen suunsa. Katson kaikkea muuta - kellon hidasta etenemistä, odottavia ihmisiä, ohi ajavia busseja. Kuulen kuitenkin jokaisen sanan ja ymmärrän lauseet, jotka huulilta putoavat niin uskomattoman kevyesti mahdollisesti humalan keventämänä. Hän odottaa suudelmaa, kun nousen bussiin (en suutele) ja laittaa vielä viestiä varmistaen, että selviän kotiin.

Se kaikki oli sitä, mistä on tullut haaveiltua jo niin kauan. Se vaan tuli eri ihmiseltä kuin olisin halunnut. Nyt haluan ketjupolttaa aina kun sitä ajattelen eli suunnilleen koko ajan.

verisuonet kaulallani

Palaset alkavat hiljalleen löytää paikkansa. Se vain tapahtui, yksi ja sitten toinen, kohta kaikki alkoi jo tuntua paremmalta ja hengittäminen helpommalta. Tietenkään vielä ei ole valmista, mutta edes vähän, edes jotain, sekin riittää. Onhan niitä vajoamisiakin päivittäin, edelleen, mutta kaikki on jo niin paljon paremmin.

Pelkään vain uskomattoman paljon, että joku tulee ja potkaisee kaikki ne palaset taas sikin sokin enkä saa niitä enää kasaan.

mä oon paperisen ohut

silloin soi Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura ja mä tuijotin kattoa ja meinasin itkeä, koska musta tuntu samaan aikaan mahtavalta ja ihan hirveältä. en kumminkaan itkenyt vaan painoin kynnet selkään ja herätin varmaan naapurit.

aamulla ei enää itkettänyt vaan hymyilin ja sain suukkoja. eikä mua oikeestaan ole itkettänyt sen jälkeen, vaikka kuinka oli pelkoja entä jos aamu on epämukava ja pitää paeta, entä jos päivä on tuskainen, entä jos en enää ikinä kuule siitä - kaikki haihtuivat jo tuuliin ja tää hymyilevän kepeä tunne on ihan uusi. en mä vielä osaa antaa toivolle lupaa edes kipinän vertaa, koska oon niin vammaisen vaikea, mutta en myöskään ole juoksemassa pakoon vaan katson mitä käy.

huomenna alkaa aikaisin aamulla työt sain töitä, olkaa musta hyvin ylpeitä!, mutta ajattelin vielä tänään laittaa tavarat ja vaatteet valmiiksi, lakata kynnet, juoda hieman teetä ja vain hengitellä. tuntuu ikävältä nukkua yksin, mutta enpä ole ainoa jota harmittaa.

"sidotaan siihen jäätelötikku"

Kuuntelen ihastuneiden ihmisten musiikkia, sellaista kepeää, jonka mukana tekee mieli tanssahdella kevyin askelin. En uskonut, että elämäni voisi löytää oikeat raiteet vaan olin varma ennättäväni tuhota kaiken täysin tässä kevään mittaan rappioitumalla aivan totaalisesti. Nyt lähes kaikki tuntuu olevan kohdillaan tai vähintäänkin oikeaan suuntaan menossa.

Samalla kuitenkin pelkään tanssahtelua ja liiallista onnellista hymyilyä, sillä en osaa uskoa, että nämä hyvät asiat pysyisivät vaan melkein uskon niiden menevän pois.

talk about it

Poistin edellisen tekstin, syytän itseäni liikaa, ahdistaa liikaa. Pelkään liikaa muiden tuomiota.

En vaan yksinkertaisesti osaa nyt olla. On niin paljon hyvää ja yritän keskittyä niihin asioihin, mutta silti tuntuu kuin ne pahat asiat roikkuisivat kiinni mun jaloissa ja vetäisivät syvemmälle ja syvemmälle. En ole ihan varma miten pysyn kasassa tän kaiken kanssa, koko ajan tekee enemmän mieli turvautua itseni vahingoittamiseen.

Itkin tänään muutamat kyyneleet ja oon siitä ihan uskomatoman ilonen, vaikka ne tyrehtyikin melkeen heti. Oon myös hymyillyt aidosti, se on aika jännää.

and you see him as you fall asleep

Kun joulukuun viimeinen päivä vaihtui tammikuun ensimmäiseen, vuosi 2013 vuoteen 2014, istuin saunassa ensimmäistä kertaa noin kahteen vuoteen. Olenko ikinä kertonut, kuinka inhoan saunomista? Koska minä todella inhoan sitä. Silti istuin siinä, punaisena ja hikisenä. Hymyilevänä. Kuulimme Kielletyn kanssa raketit saunaan asti, toivotimme toisillemme hyvät uudet vuodet suudelmien kera.

Tuo vuodenvaihde oli parempi kuin yksikään aiemmista. Oli se sama tuttu porukka muutamalla vähennyksellä, juuri sopivasti alkoholia ja juuri sopiva humala, pelit pyöri ja kaikkia nauratti. Asunto tuntui täyttyvän onnellisesta pehmoisuudesta, johon olisin voinut upota ja jäädä vain olemaan. Kiellettykin oli taas se sama tuttu lämmin, vaikka viimeksi olin kai lähes näkymätön. Sain häneltä suukkoja, halauksia, läpsäisyjä pyllylle ja pääsin leikkimään sylikissaa. Päällekäyvä miehenalku ulisi, kuinka hänkin haluaa flirttailla ja pussailla ja eräs häslä nauroi, kuinka on taas niin ällöttävän suloista.

Miten nautinkaan jokaisesta hetkestä, vaikka meinasinkin saunan jälkeen hajota lattialle itkemään sitä kauan sisälle kasaantunutta itkua. Painoin jokaisen hetken mieleeni ja juominenkin pysyi kerrankin rajoissa, sillä halusin muistaa kaiken. Väsymys iski jo kolmen aikoihin, mutta join kiltisti kahvin alas ja valvoin muiden kanssa seitsemään. Hetkeäkään ei halunnut jättää väliin. Muut nukkuivat alakerrassa patjoilla, mutta sain kunnian nukkua Kielletyn kanssa sillä samalla tutulla paikalla. Nukahdin hymy huulillani kuunnellen alakerrasta kantautuvaa vesipiipun porinaa ja puheen sorinaa.

Heräily tapahtui vasta kahden aikoihin, mutta jäin sänkyyn, vaikka uni ei enää tullutkaan. Kielletty nukkui sikeästi ja minä vain makoilin siinä vierellä ja tuijottelin hänen niskaansa. Mieleeni jumiutui vain ajatus siitä, kuinka ikävä minun tulisi sitä niskaa ja niitä luisia hartioita, suoraa nenää ja huulikorua, luisevaa olemusta ja suudellessa varvistelua. Ihan kaikkea, jopa niitä kylmän ja lämpimän poukkoiluja. Hetkellisesti mielessä vilahti jopa se saatanan kirosana, mutta sitä en myönnä, vaikka kuka kysyisi. Päässä pyörii vain yksi kysymys, miksi piti olla tyhmä ja lähteä, kun olisi silloin kuukausi sitten voinut vielä hetkeksi jäädä.

Totean taas, kuinka en vain osaa tätä tai mitään muutakaan. Olen tunteeton, kun pitäisi tuntea ja kun niitä tunteita ei saisi olla, niitä on vaikka muille jakaa. Ajattelin selvinneeni tästä ihmissuhteesta hienosti ilman suunnattomia suruja ja murheita, ilman särkyneen sydämen teippailuja, mutta taisi hän silti varastaa minusta palasen mukaansa sinne 430 kilometrin päähän. Vittu mitä paskaa, onko minun oikeasti pakko välittää.

En lupaa laihduttaa tänä vuonna kymmeniä kiloja enkä lupaa muuttuvani paremmaksi enkä minä usko, että tästä vuodesta tulisi jollain tapaa parempi. Tiedän olevani aivan yhtä hölmö ja tekeväni virheitä, tiedän, että onnellisuus ei tule vain koska vuosi sattui vaihtumaan. Lupaan vain yrittää selvitä ja elää.

sticks and stones

Itkettää kaiken aikaa, mutta en sitten kuitenkaan itke. Ei sillä, että pitäisin sen väkisin sisälläni, se ei vain tule. Syöminen alkaa vaikeutua entisestään, mieli tekee lähinnä humalaa ja seksiä. Pitäisi kai olla ihan iloinen, että asuu vielä perheen kanssa, muuten vajoaisin vain. Harmi vain, että en tahdo mitään muuta kuin sitä. Humalaa, tuntemattomia ihmisiä, syömättömyyttä. Huminaa.

Ei musta oikeen saa ulos mitään reaktiota mihinkään. Ei naurua, ei kyyneliä, ei mitään.

vetää kännit, kusta housuun ja oksentaa

• perjantaina silmät ensin vuosivat kontrolloimattomasti, sitten oli tärinäahdistukset ja henkeä ei tahtonut saada ja lopulta itkin teatterissa näytöksen lopussa varsin huomaamattomasti. tänään itketti kaiken aikaa, mutta yhtäkään kyyneltä ei silmästä vierähtänyt.
• perjantaina ruokavalioni koostui kahvista, kurkkupastilleista, parista siideristä, muutamasta drinkistä, kahdesta tequilasta ja ranskalaisista. olisin mielelläni jättänyt ne ranskalaiset väliin, mutta se ei kai olisi ollut järkevää. humisi kuitenkin mukavasti, oikein mukavasti.
• marien kanssa oli ihan mukavaa. kilpailtiin ruuan ääressä siitä, kumpi on kamalampi ihminen. en ole ihan varma päädyttiinkö mihinkään tulokseen. ainakin hieman nauratti.
• istun sohvalla yövaatteissa, hiukset kiinni ja silmälasit päässä, näytän toisinaan vähän nörtiltä. söin puikoilla kuppinuudeleita ja oli hetken hyvä olla.
• kaipaan jotain, mutta en ole ihan varma mitä. täytän sitä tyhjää aukkoa nyt taas alkoholilla. tykkään huminasta.

deep sea

And I hate the phone

But I wish you'd call

I thought being alone

Was better than, was better than

Oon alkanu kaivata ihmisiä ympärilleni harvemmin ja harvemmin. Haluan jo muuttaa ihan vain, että saisin olla vielä enemmän yksin. Ettei olisi enää ketään häiritsemässä sitä omaa hiljaisuutta, että saisi upota siihen rauhassa. Kuitenkin kaikesta huolimatta olen lauantaista asti kasannut ihmistä muistuttavan mytyn viereeni yön ajaksi. Vitun vitun vittu. Vitun Kielletty.

take care

Päädyin Protupojan juhlista Kielletylle, vaikka se juttu kuoli jo yli kuukausi sitten ja kuoppasin sen samana iltana, kun päädyin baarista sen yhden tytön luokse. Jätin sen jo taakseni ja silti lipsahdin.

Lipsahdus alkoi, kun huomasin hänen vilkaisevan. Uudestaan ja uudestaan. Kun kipitin koroissani pöydästä niistämään, kun istuin pöydässä ja närpin hiljaisena salaattiani, kun hain lisää kahvia tai kuohuvaa. Sitten juttelua, kun paleltiin kantiksen ulkopuolella tupakalla, seuraavalle tupakalle hän antoi takkinsa etten joutuisi palelemaan. Juopon yrittäessä iskeä hän kietoi kätensä suojelevasti hartioilleni, koska sen jälkeen ei uskalla kouria pyllyä toisen yrittäessä päästä vessaan, ei, jos siitä saa jonkun kimppuunsa. Mitään ei ollut pelastettavissa, kun hän bussissa kietoi kätensä vyötärölleni ja lämmitti jäisiä sormiani.

Se kaikki oli niin tuttua ja turvallista, että melkein vihastuttaa. Se sama rutiini, se tuttu tuoksu, se sama vanha paikka sängyssä. Kun ei tarvitse hortoilla löytääkseen vessan eikä pohtia kaappien edessä, mistähän löytyisi lasi. Jossain vaiheessa sitä alkoi taas kaivata, miettiä mitä jos ja ajatella, kuinka mukava siinä vieressä onkaan nukkua, vaikka yöllä Kielletty varastikin peittoni. Onneksi olen järkevä, onneksi olen oppinut Kuurasta. Kuollutta ja kuopattua ei voi takaisin saada. Voin kai vain antaa aikaa ja yrittää unohtaa. Tai sitten ehdottaa, että miten olisi seksi ilman sitoutumista.

Onneksi on suklaata ja Greyn anatomiaa, vaikka itkettääkin, kun kohtua kaivetaan taas ulos puisella lusikalla eikä buranakaan tahdo auttaa. Haluan lähinnä itkeä kaikelle, mutta syytän hormonihirviöyttä.

don't let it break your heart

Se päivä oli huono. Aivan mielettömän huono. Lähes jokainen asia, joka olisi voinut mennä pieleen meni pieleen. Itketti, turhautti, ahdisti. Lopulta kyllästyin, jäin bussiin, vaikka olisi pitänyt nousta ja suuntasin sille tutulle ärrälle, jolta on ostettu niin monet tupakat ja kahvit. Tuttu myyjä tervehti iloisesti, jutteli mukavia ja ehdotti jopa, että voisi tarjota kahvin. Emme puhuneet mistään erityisestä tai maailmaa mullistavasta, mutta silti seisoin siinä tovin ja toisen ihan vain juttelemassa enkä lähtiessä voinut olla hymyilemättä. Kahvi jäi tosin ottamatta ja myöhästyin bussista, mutta ei se haitannut.

Tuntuu ihan paskalta, miten unohdun sekuntissa jopa selaisten mielestä, joiden luulin olevan ystäviäni. Vihaan sitä, miten ketään ei vain kiinnosta ja kukaan ei välitä. Se on niin säälittävää, miten paljon huomaan sen taas merkitsevän ja vihaan itseäni siitä, miten annan sen vaikuttaa. Haluan vain jo lähteä täältä. Onneksi elämässä on kuitenkin niitäkin asioita, jotka saavat hymyilemään jopa harmaimpinakin päivinä.

all you ever wanted was love

Se keskustelu menee aina niin, että toinen sanoo "kyllä se siitä", "kaikki muuttuu vielä paremmaksi" ja/tai "asioilla on tapana järjestyä". Aina olon mennessä huonoon suuntaan ajattelen kestä vielä, kestä vielä yksi päivä joka päivä uudelleen uskoen, että vielä jonain päivänä tulee se hyvä päivä ja olo muuttuu parempaan.

Tähän asti aina on kannattanut jaksaa, on aina tullut parempi päivä. Sitten olen mennyt taas huonoon suuntaan. Se kaikki paha tuntuu aina ikuisuudelta ja alan hiljalleen pelätä, että en enää mene parempaan. Entä jos se ei siitä? Entä jos tää huono jää päälle lopullisesti?

the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

tyttö on romuna

Perjantai, kaverin kakskymppiset. Istumme baarissa, kaukana toisistamme emmekä vaihda juurikaan sanoja, kerran saan hänet kiinni minua kohti suunnatusta katseesta. Emme me osaa siinä kaikkien edessä, hän selvänä ja minä vain kevyesti humaltuneena. Yksi kaveripojista hyökkää luokseni, pyytää kanssaan tupakalle ja alkaa heti udella, mikä meillä on pielessä kun emme ole kuten muut, kuten normaalit. Ei kaikilla ole tarve imeä toisen aivoja suun kautta ulos julkisilla paikoilla ja hymy päälle.

Päästyämme kaksin hänen luokseen hän kietoo kätensä ympärilleni kävellessäni ohi ja vetää lähelleen. Sillä hetkellä tiedän, että meillä on kaikki edelleen okei, että pelkoni ovat taas olleet silkkaa vainoharhailua eikä ennalta-aavistamista. Uskallan taas nukahtaa hymy huulillani, hänen hengityksensä niskassani ja käsi vyötärölläni.

Vaikka varpaitani ja sormiani on alkanut taas paleltaa, yritän vastustaa kiusausta. Koitan edelleen joka päivä selvitä hajoamatta.

mykkäelokuvassa

Kuuntelin yhtenä päivänä koulun aulassa, kun eräs tyttö itki silmiä päästään täysin avoimesti hänen ystävänsä silittäessä selkää yrittäen rauhoitella. Hän purki kaikki murheensa ulos uikuttaen eikä välittänyt kenestäkään muusta eikä siitä, että kuka vain saattoi kuulla.

Melkein kadehdin tuota tyttöä. Haluaisin itkeä tunteeni ulos, huutaa keuhkojeni täydeltä ja vain saada kaiken pois mieleltäni. Haluaisin olkapään ja silityksiä selkään. Silti kaikki vain kasaantuu ja kasaantuu, järjestän tunteet nätteihin laatikoihin mieleni arkistoihin eikä minusta näy ulospäin kuin huoliteltu hymy ja kova ulkokuori. Ennen tiesin voivani kertoa Pilville mitä vain ja tiesin, että hän tukisi missä vain. Nyt ei ole edes sitä, vain mustakantinen muistikirja ja hiljalleen täyttyvät sivut.

Odotan joka hetki romahdustani, kaikkien tunteiden leviävämistä jokaisen nähtäväksi ja arvosteltavaksi, tuomittavaksi. Harkitsen itseni vahingoittamista päivittäin, en vielä ole jaksanut nähdä vaivaa. Vaatisi liikaa piilottelua, peittelyä, selittelyä.

Alan hiljalleen hyväksyä tämän kaiken. Tämän yksinäisyyden, tämän surun, tämän tuomioni. Suljen vain asiat sisääni kunnes hajoan lopulta.

is it over yet

haluaisin kirjoittaa niin paljon ulos, mutta ehken tällä kertaa selitä kaikkea huomenna voi aina ulista lisää

ajatus ajatus ajatus

a j a t u s

ajatus pelko ajatus

pään puistelu poistamiseksi

kaikki palaavat

Hypähdän puhelimen viheltäessä, pettymys ja pelko vavisuttavat sen ollessa vain Sointu. Muistan sen pienen katseen sunnuntaina bussipysäkillä ja alan pelätä. Niinhän se meni Kuurankin kanssa, yksi pieni sana, lause, kosketus tai katse, joista tajusin myöhemmin. Ei mikään hyvä kestä, ei tämäkään voi kestää.  Enkä tee mitään, en liikauta sormeakaan. Ajatukset huuhtovat ylitseni, niin monen sävyistä. Rahoittelevaa, panikoivaa, välinpitämätöntä ja kyynelistä. Kyllä, ei, eipäs, juupas. Enkä paljasta kellekään sanaakaan, sillä se olisi heikkoa.

Pelkään kiintyä, pelkään välittää. Pelkään, että jostakusta tulee samalla tavalla tärkeä kuin Kuurasta ja sitten se joku lähtee kuten Kuura. Pelkään, etten osaa olla tarpeeksi ja pelkään yrittäväni ihan liikaa. Pelkään hukkaavani itseni ja pelkään kadottavani unelmani. Pelkään jääväni koukkuun, pelkään sitä miten nukun taas paremmin kääriessäni peiton toiselle puolelleni leikkimään toista ihmistä.

Ollessani yksin pelkään sitä tätä ja kaikkea muuta, ajattelen liikaa ja ylianalysoin jokaista pientä asiaa. Muistan minkä takia ajattelin vältteleväni ihmissuhteita ja miksi uskottelin, että se voisi olla vain kaveruutta seksillä. Muistan miksi halusin olla yksin ja miksi vieroitin itseni peitoihmisestä. Muistan taas ne haavat.

Ei se ole vain pelkoa ja vaikeutta, Kielletyn seurassa en pelkää. Yksin vain. Pelkään etten välttämättä osaa tätä enää.

can I open my eyes

Vihaan sitä miten elämä vai olenkohan se sittenkin minä solmii taas mielettömät määrät umpisolmuja, vaikka haluaisin kerrankin kauniin rusetin, jonka saa vähällä vaivalla avatuksi.

Voin tuntea taas, miten olen niin tunnevammainen ihminen, kun hautajaisissa en itke vaan haaveilen muiden punaisten nenien ja vetistävien silmien ikuistamisesta tyytyen kuitenkin kuvaamaan kaikkea muuta ja tukemaan muita, kuten minulta odotetaan. Kävelen mummon vierellä auttaen häntä, silitän itkevän siskon selkää ja leikitän serkusta kaiken turhan energian, että puheiden aikana hän ei kyllästyisi. Tunteet suljen sisälleni suloisesti maalattuun rasiaan odottamaan kunnes on aika siivota.

Voin tuntea taas, kuinka olen maailman paskin ihminen, kun olen pitämäni ihmisen kanssa huolimatta siitä, että hän sattuu olemaan koulukaverini entinen. Kaveriporukalla juhliessa Kielletty istui ensin kaukana, sitten lähempänä ja humalluttuaan piti minua sylissään istuessa seistessä kietoi kätensä ympärilleni suukotti kaikkien nähden huolimatta meidän kummankin tunnevammaisuudesta ja paljasti muille joojoo onhan meillä vähän jotain juttua. Aamulla heräsin huomaamaan koulukaverini poistaneen minut kaikkialta ja kirosin osaamattomuuttani sosiaalisten sääntöjen suhteen.

Voin tuntea taas, miten koulustressi riepottelee minua mennen tullen jokaiseen suuntaan saaden niskani jumittumaan, kun mielessä edes vilahtaa ajatus tiistain kuunteluista ja esseestä, jota en ole vielä edes aloittanut ja jonka pitäisi olla huomenna valmiina. Tiedän, kuinka seuraavat viikot tulee viettää kirjoissa kiinni ja kuinka mieleni unohtuu taas ajattelemaan kaikkea muuta, ettei niitä stressaavia asioita tarvisi kohdata.

Kielletyn ansiosta huulillani on kuitenkin pysynyt hymy. Palellessani hän puki nahkatakkinsa päälleni, stressatessani koulukaveria sanoi ei sun tarvii pelätä, piekset sen kuus nolla jos se käy sun kimppuun ja käpertyessäni hänen viereensä nukkumaan totesin, että tämä saattaisi jopa olla kaiken arvoista.

Silti sana parisuhde saa vieläkin minut vavahtamaan kauhusta enkä ihan uskalla olla onnellinen, sillä antaessa sille luvan, se otetaan pois.

please don't

Pelkään hajoavani palasiksi. Pelkään kehoni pettävän. Pelkään sekoavani.

Kaikki tämä repii minua, riepottelee. Aamulla nukun ohi herätysten, meikkaan mahdollisimman nopeasti ja puen ylleni, yritän asetella hiukseni ja lopulta kiskon vain pipon päähäni. Luen jokaisen vapaan hetken autossa ja bussissa, koulun tyhjässä aulassa.

Muiden seurassa yritän vääntäytyä sopivaksi jokaiseen tilanteeseen, miellyttää jokaista ettei kukaan kyllästyisi minuun lopullisesti. Jätkien kanssa hyväntahtoista vittuilua, satunnaisten tuttujen kanssa kevyttä keskustelua, aina hymy huulilla. Puhelimen jatkuvaa vilkuilua, viesteihin välittömästi vastailua. Tutun hahmon hakemista, sanojen maistelua suussa enkä silti saa sitä suustani.

Pidän kaiken kasassa, vaikka se tuntuu tuskalta. Eräänä aamuna nousin bussiin ja olisin välittömästi halunnut itkeä, hypätä ulos ja palata kotiin. Sulkea puhelimen, kadota pois ja nukkua. Enkä silti tehnyt sitä, avasin vain biologian kirjan ja aloin lukea.

Yskin keuhkojani ulos ja ääneni tahtoo koko ajan kadota. Pelkään kuumetta.