secretly falling apart

Sointu sanoi, että näytän taas itseltäni ja myöhemmin bussissa ne sanat oikeasti sitten iski. Olin itseni silloin aiemmin ja hyvä niin, oma itseni niin. Sitten leikkelin ja värjäilin ja leikkelin hieman lisää yrittäen olla joku muu, haluten olla joku muu kuin ulkonäköä muuttamalla voisin muuttaa myös sisintäni (enkä nyt tarkoita sisäelimiä ja sellaista). En ole vielä ihan perillä kadotinko vain itseni vai vihasinko vain itseäni niin paljon, etten vain enää halunnut olla. Ehkä olen taas vähän lähempänä sitä oikeaa minua, mutta silti vielä niin kaukana. On hassua, kun tietää tavallaan millainen on ja silti ei yhtään tiedä kuka on. Osaanko hyväksyä itseäni sellaisen kuin olen vai yritänkö ikuisesti olla joku muu, omaksua jonkun muun roolin.

Hypätessä bussista ja kävellessä kotiin oli jo pimeää ja hengitys höyrysi. Asfaltti kimalteli kuuraa ja taivaalla näki tähdet selkeästi. Perjantai-illan tytön antama enkeliheijastin heilahteli liikkeiden mukana ja koko päivän mukana seurannut itketys katosi, vaikka ei se kai kyyneliin olisi koskaan johtanutkaan. Pitäisi kai laittaa sille tytölle viestiä, vaikka yleensä menneisyyden on hyvä pysyä menneisyytenä.