Kaikki on hyvin ja ei oo. Välillä haluun vaan repiä itseni paloiksi ja aamulla herättyä ajattelen vain sitä, että haluan takaisin nukkumaan. Ahdistukseni ei ole kuunsirppejä reisissä eikä vahingossa mukiloituja mustelmia, ei teriä iholla eikä liiallista juomista. Se on vain hiljaisuus, tyhjä katse, äänettömät kyyneleet yössä ja tyhjyyteen valuva päivä. Se lamaannuttaa lähes täysin eikä silti kukaan katso tarpeeksi tarkasti huomatakseen mitään uutta erikoista huolestuttavaa.
Olen kotona ja tiedän, että voisin jo huomenna lähteä täältä, että voin paeta ja silti jalkani eivät toimi enkä kykene ajattelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti