Välillä mä mietin, että haluan poistaa mun mielestä viimeiset viisi kuusi kuukautta tai lopettaa vain tän säryn ja kivun. Ajattelen, että haluan vain kadota tai maailma saisi loppua tai pysähtyä ennen kuin sun huulilta putoaa jo toista kertaa se mä en halua satuttaa sua ja meidän pitää loppua (minä tyhmä kun annoin toisen mahdollisuuden repiä mun sydämmen kappaleiksi). Jos en vain vastaa, jos vain välttelen, niin ei tarvitse kuulla sitä.
Suurimman osan ajasta mun sydäntä kuitenkin särkee vain tieto siitä, että tapasin sen mun oikean väärimmällä mahdollisella hetkellä enkä voi tehdä sille mitään.
Käyn koulua, opiskelen, käyn kuntosalilla, syön terveellisesti, painan töitä ja itken yksin kotona. Selviydyn, vaikka välillä luulen kuolevani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti