1286 päivää

Ennen reittäni ja lantiotani koristi säännöllisen epäsäännöllisesti punaiset tiikerinraidat. Minulla oli pieni metallinen rasia, jonka sisällä oli taiteltuna pari nenäliinaa ja useampi terä. Se pieni rasia oli kätevä kätkeä ja kätevä ottaa mukaan. En välittänyt siitä, että arvet koristaisivat ihoani ikuisesti kunhan vain sain purkaa pahaa oloani, juoksuttaa terää iholla ja pyyhkiä valuvaa verta. Millään muulla ei ollut väliä.

1286 päivää sitten lopetin. Valehtelisin, jos väittäisin, että olisin päässyt siitä täysin yli. Heitin terät menemään, ihoani ei ole koristanut enää punaiset raidat, verta en ole valuttanut tahallisesti. En silti ole täysin yli. Aina romahduksen hetkellä se käy ajatuksissa. Yleensä se ei vain vilahda mielessä vaan tekee sinne hetkeksi pesän, laulelee omia laulujaan. Ehkä se ei koskaan mene täysin pois, kun sen tavan on kerran oppinut. Sen kuitenkin tiedän, että olen kasvanut siitä yli enkä enää tee sitä, vaikka sisälläni olisi kuinka paha olla. Enää en pura oloani siten.

Otin itselleni palkinnoksi tatuoinnin. Ei se kaikkia arpia peitä, mutta se on alku ja vie huomion pois niistä. Nyt rakastan kehoani hieman enemmän ja häpeän vähemmän kuin ennen.