viimeinen kerta

Aina, kun se alkaa uudestaan ajattelen, että tämä on viimeinen kerta. Vain tämän kerran turvaudun tähän ja sitten lopetan, sitten en enää, kunhan vain vielä kerran saan. Nyt sattuu niin paljon, että en kestä ilman tätä. Enää ei ole mitään syytä yrittää pysyä sillä terveellä tiellä, joten yhtä hyvin voin luovuttaa. Ei kukaan kuitenkaan huomaa. Ei kukaan kuitenkaan välitä, miksi sitten itse välittäisin. Kun olen keksinyt tarpeeksi monta pätevää tekosyytä, annan sille vallan. Päätöksen tehtyäni kaivan yleensä mittanauhan esiin.

En vielä laske kaloreita tai liiku pakonomaisesti, olen vain syömättä ja käyn välillä kävelyillä tuulettamassa ajatuksien täyttämää päätäni. En ole tietenkään kokonaan syömättä, lupasin itselleni syöväni kerran päivässä edes jotain pientä, ihan mitä vain. Ajattelen, että voin milloin tahansa lopettaa ja alkaa taas syödä kunnolla, kunhan nyt vain hetken helpotan henkistä helvettiäni. Oikeasti se on suuri valhe, koska aliravitsemus ruokkii aina entisestään vääriä käytösmalleja ja johtaa vain toiseen henkiseen helvettiin. En kuitenkaan jaksa vielä välittää.

Aina, kun se alkaa uudestaan tuntuu vähän turvallisemmalta. Tuntuu siltä kuin olisi kontrolli edes jostain, kun se tuntuu hävinneen kaikilla muilla elämän osa-alueilla. Luihin asti ylettävä kylmyys tuntuu tutulta syliltä, johon on mukava palata edes hetkeksi vierailulle. Tupakkaa ja kahvia, mitä muuta sitä elämältä kaipaisikaan.

Ajattelen, että lopetan kunhan vain mahdun kaapissa odottaviin housuihin. Ajattelen, että en minä tätä kauheasti enkä kauhean pahasti, ihan vähän vain, ihan hetken vain. Tiedän syöttäväni itselleni valheita. Ei sillä ole väliä mahdunko niihin housuihin, ei se tuo kuin hetken hymyn ja taas uusia tavoitteita saavutettavaksi. Ei se kutistuminen tuo pois lähtenyttä ihmistä takaisin, ei se tee minusta onnellisempaa, ei se tee kauniimmaksi, se ei auta mihinkään. Ainoa apu, minkä siitä saa on ajatusten keskittäminen muuhun kuin tunteiden käsittelyyn. Turruttamaan kipua, tylsistämään pahinta terää.

Tiedostan kaiken väärän ajatusmalleissani ja silti noudatan niitä taas, koska en juuri nyt en jaksa taistella, juuri nyt en jaksa joka päivä valita uudestaan tervettä tietä ja parantumista. Juuri nyt sattuu liikaa enkä osaa vieläkään selvitä vaikeista tunteista terveillä keinoilla.

Aina, kun se alkaa uudestaan pelkään, että nyt on viimeinen kerta. Pelkään sitä todella paljon, sillä jokaisella kerralla sydämeni tuntuu pahemmalta, kehoni tuntuu jaksavan vähemmän. Aina, kun se alkaa uudestaan pelkään, että tällä kertaa tämä vie minut hautaan asti. Silti lähden siihen aina uudestaan.

Mutta ehkä tämä on nyt viimeinen kerta.