kevyempi kantaa

Body type: 

works out but definitely likes

pizza and ice cream

Olen käyttänyt nyt todella paljon aikaa miettien miksi määrittelen omaa arvoani todella paljon kokoni avulla. Paino on ahdistava asia, josta en edes puhu ja vaa'an päälle astun todella harvoin. Painon sijaan sijoitan arvoni skaalalle vyötäröni ympäryksen ja vaatekokoni mukaisesti. Mitä pienempi vyötärö, sitä kauniimpi, viehättävämpi, upeampi olen. Mitä pienemmät vaatteet päälleni mahtuvat, sitä parempi olen.

Olen lihonut paljon viime keväästä. Kiloissa noin kymmenen, senteissä aivan älyttömästi ja nyt melkein jo laihduttanut tulleet pois. Olen käyttänyt paljon aikaa tuijottaen kuvia viime keväältä ja siitä, miten hoikassa kunnossa olin. Kutistuin viime keväänä niin paljon, että onnistuin herättämään huolta ystävissäni, vaikka laihduin sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla: terveellinen (edelleen liian pieni) ruokavalio ja paljon (pakonomaista) liikuntaa. Ulospäin näytti siltä, että kaikki olisi hyvin ja olen vain terveellinen. Kehoni oli koollisesti pienempi kuin aikoihin, vaikka vaaka näytti ihan normaaleja lukemia. Kuvissa vartaloni näyttää mahtavalta, hoikka ja lihaksikas, mitä sitä muuta voisikaan toivoa. Sitten on kuva, jossa näkyy kasvoni: silmäni näyttävät tyhjiltä, silmäpussit tummat ja suuret eikä hymyä. Vaikka vartaloni oli pienempi, ei se tuonut onnea.

Silti en ajattele sen keväisen laihdutuksen tuomaa pahaa oloa, pakkoajatuksia ja rajoittavuutta. Tuijotan vain kuvia niistä pienistä reisistä, jotka eivät enää koskeneet toisiaan samalla tavalla ja kapeata vyötäröä, pömppövatsan katoamistemppua. Löysin vanhan vihkoni, jossa oli mittani viime vuoden huhtikuulta ja melkein alkoi itkettää se, miten paljon isompi olen tällä hetkellä kuin mitä olin silloin. Olin silloin niin paljon pienempi, kauniimpi, parempi, haluan ne mitat takaisin. Haluan olla yhtä pieni, pienempi, haluan vain kutistua.

Miksi sitten haluan olla pieni, vaikka olin silloin onneton? Nyt olen onnellinen, vaikka olenkin lihavampi. Huolimatta siitä, että olen muuten onnellinen, en osaa olla tyytyväinen vartalooni. Olen tyytymätön, turhautunut, inhoan kehoani ihan vain sen koon vuoksi. Miksi on niin vaikea olla tyytyväinen itseensä ja rakastaa itseään?

Olen lahtunut taas nyt keväällä kuten melkein aina, kaipa tämä on joka keväinen perinne. Edelleen on hankala syödä tarpeeksi ja liikkua sopivasti, mutta harjoittelen. Isoin ongelma on olla itselle armollinen.