Päivät sekoittuvat yhdeksi sumuksi keskenään ja minulla on suuria vaikeuksia hahmottaa missä päivässä ja kellonajassa mennään. Koulun alkamisen piti jotenkin järkeistää elämääni, mutta minusta tuli entistä holtittomampi. Koulusta töihin, töistä kouluun, välillä reissussa, reissusta suoraan töihin ja 24 tuntia hereillä useampaan otteeseen. Pahinta oli varmaan yövuorosta suoraan kouluun juokseminen.
Elämässäni ei ole ihmissuhteita, jotka pitäisivät elossa. On ihmisiä, joidan kanssa kommunikoin silloin tällöin, mutta muuten olen erittäin yksinäinen. Voisin kadota ja ehkä viikon päästä joku alkaisi miettimään, missä olen. Töissä varmaan alettaisiin ihmettelmään aikaisemmin, puoliksi asun siellä. Ehkä vähän surullista. Toisinaan kaipaan elämääni ihmisiä, mutta sitten tajuan, miten suuri vaiva olisi pitää niitä ihmissuhteita yllä. Ei minun kalenterissani ole aikaa, kun nyt jo joutuu aikatauluttamaan päivät, että kaiken saa hoidettua.
Viime keväänä olin lähellä burn outtia, ehkä pääsen syksyllä sinne asti. Viimeistään sitten, kun kolmen viikon ja neljän päivän päästä otan tähän koulun ja työn yhtälöön mukaan dieetin ja entistä aktiivisemman ja intensiivisemmän treenin. Mutta ketä kiinnostaa, ei minua ainakaan.
En vain kestä enää elämää, joten pakenen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti