saamaton

En haluaisi olla se tyttö, joka ei osaa mitään. Se, joka on taas ihan masentunut ja joutuu laittamaan aurinkolasit päähän lähtiessään ulos ettei kukaan näkisi itkuisia silmiä. Se, joka miettii joka aamu päivä ilta yö, että jos sitä jo viiltäisi, kun on ollut niin pitkään ilman. Se, joka joinain päivinä syö liian vähän tai vähän ja toisinaan taas liikaa ja joutuu kumartamaan posliinisaatanaa ja vasta muiden kysyessä oksensitko sä vastaa, että joo, taidan olla taas kipeenä, vaikka kukaan ei saa oksennustautia näin montaa kertaa näin lyhyen ajan sisään ja oksenna silloin vain kerran.

En haluaisi olla näin, kuka haluaisi. Voisinpa oksentaa ääneti mutta se onnistuu nykyään äänettömästi vain lavuaariin ja lavuaari menee liian helposti tukkoon eikä sitä saa millään auki. Miten sitten selität kun kauhot käsin lavuaarista oksennusta ja kaikkialla on sitä ja haisee.

Kaveri laittoi tänään viestin, että ei olekaan aikaa kahvitella, mutta entä sitten viikon päästä, jos silloin ehtisin. Mieli teki vastata, että ei, makaan silloin kotona vielä pahemmin masentuneena tänään oisin kyllä jaksanut, mutta sanoin vain, että katsotaan.

Pitäisi vain syödä vähän, niin ei oksettaisi. Masennus ei edes haittaa paljoa, sen kanssa elää. Olen kuitenkin poistunut joka päivä kotoa.