sticks and stones

Itkettää kaiken aikaa, mutta en sitten kuitenkaan itke. Ei sillä, että pitäisin sen väkisin sisälläni, se ei vain tule. Syöminen alkaa vaikeutua entisestään, mieli tekee lähinnä humalaa ja seksiä. Pitäisi kai olla ihan iloinen, että asuu vielä perheen kanssa, muuten vajoaisin vain. Harmi vain, että en tahdo mitään muuta kuin sitä. Humalaa, tuntemattomia ihmisiä, syömättömyyttä. Huminaa.

Ei musta oikeen saa ulos mitään reaktiota mihinkään. Ei naurua, ei kyyneliä, ei mitään.

all you ever wanted was love

Se keskustelu menee aina niin, että toinen sanoo "kyllä se siitä", "kaikki muuttuu vielä paremmaksi" ja/tai "asioilla on tapana järjestyä". Aina olon mennessä huonoon suuntaan ajattelen kestä vielä, kestä vielä yksi päivä joka päivä uudelleen uskoen, että vielä jonain päivänä tulee se hyvä päivä ja olo muuttuu parempaan.

Tähän asti aina on kannattanut jaksaa, on aina tullut parempi päivä. Sitten olen mennyt taas huonoon suuntaan. Se kaikki paha tuntuu aina ikuisuudelta ja alan hiljalleen pelätä, että en enää mene parempaan. Entä jos se ei siitä? Entä jos tää huono jää päälle lopullisesti?

the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

lähemmäs harmoniaa

Mulla on käsivarressa mustelma eikä mitään muistikuvia sen syntymisestä, koko päivän olen vain tuijottanut eteeni ajatusten kulkiessa hitaammin kuin etana liimassa ja mielen ollessa taas useaa sävyä synkempi, turhan lähellä mustaa. Olossa näkyy edellisen illan juhlinnat ja alkoholin suunnaton kulutus sekä öinen ikkunasta polttelu, jonka jälkeen valuimme Sointun kanssa pehmeälle lattiamatolle eikä suklaajäätelö ollut koskaan aiemmin maistunut yhtä uskomattoman hyvältä.

Mut ehkä nyt vaan annan olla ja käperryn peittoihin. Voin yrittää maanantaina uudestaan, enkö voikin.

Mä oon hajonnu menny aivan totaalisen rikki mut en silleen et se näkyis muille ulospäin. En usko et kukaan edes arvaa vaikka itse tunnen koko ajan miten silmukka kaulan ympärillä kiristyy kiristymistään. vihreää savua alkoholia tupakkaa liikaa kahvia liian vähän ruokaa teen sen kaiken tunteakseni jotain mutta oon vaan tyhjä ja tunnen vaan sydämen epätavallisen kiivaan tahdin. Pilvi yrittää nyhtää musta ulos tunteita sanoina ja meen vaan lukkoon, koska en pysty. Mä en ole varma pystynkö mihinkään tähän ja pitäiskö mun vaan lopettaa kaikki ettei myöhemmin tuu lisää pahoja tunteita.

Mun huone oli kuukauden ku pommin jäljiltä ja tänään jaksoin vihdoin siivota vaatteet sinne minne ne kuuluu. On se edelleen muuten ihan järkyttävä mut ei mulla ole energiaa tehdä mitään. En ois eilen jaksanu edes nähdä ihmisiä mut sit vaan pakotin itseni siihen. Mä meen vaan huonompaan suuntaan taas joka päivä ja mietin yhä enemmän viiltelyä ja kaikkea muuta paskaa enkä sit kuitenkaan tee mitään paitsi ehkä unohdan syödä mut sitäki teen niin harvoin et se on hädin tuskin mainittavaa.

Aattelin hengaa tän päivän flanussa ja villasukissa koska ne on sopivan lämpimät ja kattoo ohjelmia ja neuloa, koska neulominen on yllättävän viihdyttävää. Senki alotin taas hetken mielijohteesta. Äiti kysy miksen menny tänään auttaa Mummia ja sanoin etten jaksanu, mutta se ei ymmärrä kuinka syvältä se jaksamattomuus tulee luulee vaan et se johtuu eilisestä juhlinnasta.

i want to

Taivas alkaa kirkastua bussin kiitäessä Helsingistä kohti kotia, näin jopa auringonnousun. Musiikki soi kuulokkeissa ja silmäluomet tuntuvat sietämättömän painavilta. Kotiin päästessä romahdan sänkyyni meikit edelleen kasvoilla loputtoman väsyneenä.

Yö oli tanssilattian välkkyvien valojen juhlaa, kipeytyviä jalkoja, hymyä, halauksia ja suukkoja. Inhottuani kaikkia sosiaalisia tilanteita parin viikon ajan lähdin hetken mielijohteesta tanssimaan sydänsuruisen ystävän kanssa ja tunsin hetken ylettäväni jonkinlaiseen onnellisuuteen. Tarkoitukseni oli juoda vain vähän kunnes kaveri keksi iskeä tuopin pöytään ja myöhemmin toisen käteen.

Tänään muistin taas, minkä takia suunnittelin lopettavani alkoholin käytön tai ainakin itseni humalaan juomisen. Oloni on sietämätön, ei fyysisesti vaan henkisesti. En jaksa olla, en halua olla enkä osaa taas kuin vain hetkittäin. Vihaan tätä.

Söin tänään aamupalaksi mansikoita ja kävin illalla äidin kanssa kaupassa. Sen kysyessä mitä jäätelöä haluan mietin ikuisuuden ja kysyin voisinko saada soijavanukkaita jäätelön sijasta. Tunnistan nykyään Siskon mopon äänen aina, kun se tulee kotiin ja saan silloin sen tarvittavan ajan ryhdistäytyä ja esittää eläväistä ennen kuin se avaa oven. Sain kuunnella tänään taas sen vittuilua siitä, kuinka en ole ollut koko kesänä muualla kuin kotona. Tein vatsalihaksia kuten joka päivä ja lakkasin jokaisen kynnen eri tavalla. Nyt erilaisuudet häiritsevät ja vituttaa.

Toivon koko ajan että tapahtuis jotain ja kaikki muuttuis. Tai ei edes kaikki, mutta jokin. Mutta mikään ei kai muutu, jos sen eteen ei itse tee mitään enkä tiedä mitä tekisin. Päiviä kuluu eikä kenestäkään kuulu, joten ei minustakaan. Mitä sitä häiritsemään ihmisiä, joille on vain pakollinen paha.

Ajattelin säästää kuun loppuun asti rahaa ja sitten mennä vain jonnekin. En tiedä minne, ehkä se selviää sitten juna-asemalla tai bussipysäkillä. Ehkä lähden sinne minne aina tai ehkä jonnekin, mistä kukaan ei minua löydä.

“Sleep is my lover now, my forgetting, my opiate, my oblivion.”

Otsikko: Audrey Niffenegger, The Time Traveler’s Wife

Mietin välillä mitä järkeä tässä on ja loppuukohan tämä olo ikinä. Olen hukannut täysin positiivisten ajatusten langan tai sitten ne ajatukset vain loppuivat kokonaan ja nyt nukkuisin aina ja koko ajan, jos itse saisin valita (valitettavasti en saa, pyörin iltaisin sängyssä pitkään saamatta unta). Päivät menevät esittäen, että teen jotain saamatta kuitenkaan aikaiseksi mitään. Ehkä välillä jopa saan kokattua Veljelle sekä itselleni tai avattua kirjan hetkeksi, mutten sen suurempaa.

Pitäisi kai alkaa taas yrittää pitää oloista kirjaa. Pysyisin perillä siitä kauanko on jatkunut ja kuinka huonoina. Vaikka tuskinpa sillä väliä olisi, hyvä kausi tulee sitten kun on tullakseen. Pysyisi kuitenkin jotenkin radalla eikä kaikki muuttuisi tällaiseksi harmaaksi massaksi, jossa päivät eivät erotu toisistaan. En muista enää mitään edellisistä päivistä, muttei kai ole mitään muistettavaakaan.

Kaikki kyllästyttää niin paljon, etten edes jaksa kaloreita laskea. En muista milloin viimeksi olen ollut laskematta.

kaikki pilalla ja ylikypsää

Jollain mittakaavalla en ole edes huonossa kunnossa. En tunne järisyttävää tarvetta vahingoittaa itseäni, joten olen varmasti kunnossa. Vähän vain eksyksissä, vähän surkeana ja surullisena. Aina satunnaisesti haaveilen teristä, viilloista ja verestä, mietin miten paljon voisin vahingoittaa itseäni, jos muuttaisin omilleni. En kuitenkaan halua tehdä mitään kotona, kun voin tehdä vain niin pientä, ettei se ole vaivan arvoista. Ei kiinnosta mikään säälittävä, minimaalinen, hädin tuskin tuntuva, joten en katkaise itsetuhoisuudettomuuden jatkumista.

En oikeastaan ole ahdistunut, olen vain surullinen ja maassa, ja sitten ajoittain täysin tunnoton ja turta. Yleensä haluan kipua eniten ahdistuneena, en ole varma miksi. Uskoakseni tunnen kivun vähentävän ahdistuksen määrää ainakin hetkellisesti. Tai sitten olen vain ehdollistanut itseni sille. Surussa on kuitenkin jotain siedettävää, mutta ahdistus on kestämätöntä. Se on lamaannuttavaa, sietämätöntä, kestämätöntä. Inhottavaa. Aina välillä se ahdistus iskee, mutta menee sitten ohi. Juuri nyt on vain surkea olla eikä se vaadi itsensä tuhoamista, itsensä tuhoaminen ei vaadi surkeutta. Voi olla hyvä päivä ja saatan silti yllättäen ahdistua ja satuttaa itseäni.

Juuri nyt en haluaisi edes olla. Minulla ei ole juuri mitään yhteyttä muihin ihmisiin ja tavallaan jopa nautin siitä, harkitsen katkaisevani viimeisetkin langat ja lopettavani puhumisen. Voisin olla koulussa yksin, kulkea kaikkialle katse maassa musiikit korvissa. Muuttua näkymättömäksi jokaiselle. Näen unia, joissa puhun "parhaalle ystävälle" asioista, joista haluaisin juuri nyt puhua, mutta herätessä se on mahdotonta. Miksi sanoa kellekään, kun ei ketään kiinnosta. Haluan vain lakata olemasta, muuttua näkymättömäksi. Jos valitsen itse yksinäisyyden ehkä se ei tunnu niin pahalta.

Oon aika varma siitä, että musta ei tule koskaan tarpeeksi hyvää. Ei itselleni, ei muille. Ei kellekään. En edes tiedä miksi enää valitan tänne, kuka valitusta haluaa lukea. Haluan kuitenkin ehkä edelleen purkaa kaiken ulos.

työnnän ovia joissa lukee vedä

Ajattelen koko ajan kaikkea. Jopa sellaisia asioita, joista tulee paha mieli ja sitten makaan taas lattialla pitkään surullisena tuijottaen vain kattoa. Lipsun väärälle tielle, jolle ei pitänyt lähteä, muttei voi mitään. Jatkan vain eteenpäin, koska ei ole enää ketään tai mitään eikä kukaan, jonka piti välittää ole kysymässä mitä kuuluu tai mitään. Kaislan piti viiden päivän ajan tulla moikkaamaan ja kun se sitten kuudentena olevinaan meinasi tulla sanoin, että älä, kun en enää jaksanut.

Olen niin väsynyt näihin kaikkiin ihmisiin ja tyhjiin lupauksiin ja siihen, kun en tiedä kuvittelenko vain vai eikö seurani oikeasti kiinnosta. Yhden kanssa yritin sopia näkemisiä ja päädyin poistamaan numeron, kun totesin hänen vaikuttavan siltä, ettei halua ikinä koskaan enää. Kesän alussa ystävä lupasi soitella, jos tapahtuu jotain ja jo parin viikon jälkeen olin se, joka soitteli perään, jos halusi edes kuulla perumisen yhdessä sovituille menoille. Olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen, siihen miten näkymätön olenkaan enkä vain enää jaksa taistella, kun sillä ei ole mitään väliä. Pitäisi ehkä suoraan kysyä eikö vain seura kiinnosta, mutta toisaalta en kaikkien suusta kestä kuulla sitä, etten ole tarpeeksi mielenkiintoista seuraa. Vaikka toisaalta syytän kuitenkin tästä kaikesta ihan vain itseäni.

Tunnen oloni koko ajan itkuiseksi ja surkeaksi, vaikka silläkään ololla ei ole mitään syytä tai oikeutusta, minkä takia en edes puhu siitä kellekään. Eristäydyn koko ajan enemmän ja enemmän kaikista tutuista, mutta tuskinpa sillä on kauheasti väliä. Onpahan lisää aikaa kieriskellä yksinään tässä olossa eikä tarvitse väkisin pakottaa sitä tuskastunutta hymyä huulille. Kuulemma silmistäni näkyy ettei kaikki ole okei jopa silloin, kun yritän pitää hauskaa.

puidaan kaikki huomenna

Mustelmia pitkin jalkoja ääni käheänä kaula syötynä jokainen lihas kipeänä mieli väsyneenä. Haluaisin nukkua vuorokauden tai kaksi, mutta aina sulkiessani silmät mielessäni vilahtaa kuva siitä, kun irrottauduin hetkeksi sen pisamanaamaisen tytön suudelmasta ja näin Kuuran katsomassa suoraan minua kohti kävellessään pois. En saa siitä kiinni, en ole varma oliko se humaltuneen mielen harhakuva vai näinkö oikein enkä edes tiedä kumpaa sen toivoisin olevan.

Sain eilen kuunnella kolmen uuden tuttavuuden kehuja siitä, kuinka olen varmaan täydellinen nainen ja kuinka näytän uskomattomalta upealta hyvältä kauniilta. Ihailu tuntui niin oudolta, niin hämmentävältä, sillä kuka minua kehuisi, kuka minut edes huomaisi enkä osannut suhtautua, kikatin vain hölmönä. Kahden muun kaikottua yksi jäi kaulaani kiinni loppuillaksi, suukotteli halaili antoi huomiota jatkuvasti eikä kadonnut edes siinä vaiheessa, kun pitelin Sointun hiuksia tytön oksentaessa, silittelin selkää ja huolehdin odotellessa tuon poikaystävää, joka oli tulossa Sointua hakemaan. Saattoi bussiin asti, piti kädestä kiinni kävellessä, hölmö tyttönen.

Tänään olen taas itkenyt kuten nykyään kai lähes jokaisena päivänä ja päivinä joina en itke, minua kuitenkin itkettää ilman mitään tarpeeksi pätevää syytä, turhaa tunteilua. Hiljaa kaiken keskellä se olo on ja pysyy, vaikka kuinka yritän hymyillä ja nauraa niinä hetkinä, kun en ole aivan yksin. Kävin yhtenä yönä sen mukavan miehen kanssa vanhan kouluni pihassa keinumassa ja pystyin vain tuntemaan miten ne ketjut porautuivat lantiooni.

anything could happen

Olen nyt rehellinen, sillä olen jo tovin halunnut kirjoittaa tästä, mutten ole saanut ulos: Olen saanut luettua ruotsia 6:sta kappaleesta kaksi ja ihan minimaalisesti kielioppia, lantiollani on neljä uutta punaista suuta nauramassa enkä tänään haluaisi olla tässä. Söin lounaalla vatsan täyteen ja pitkästä aikaa oli se tunne, että saisin kaiken ulos vain kumartumalla. Makasin myöhemmin ikuisuuden sängyllä kykenemättä nousemaan (sattui ja silmissä pimeni aina yrittäessä), sillä tein liikaa lihaskuntoa liian tiuhaan. Olen ihan kauhean väsynyt, sillä tavalla ettei se mene ohi, vaikka kuinka nukkuisin ja mietin taas välillä vahingossa, mitä oikein täällä teen enkä oikeastaan edes saa nukuttua, sillä Nukkumatti ei selvästikään pidä minusta ja saan vain painajaisia aiheuttavaa unihiekkaa, kun hän lopulta tulee käymään. Voin oikeastaan koko ajan vain pahemmin ja pahemmin, vaikka välillä yritänkin hymyillä ja esitän helposti kuin mikään ei olisi vialla.

Tiedostan kuitenkin, että tämä kaikki on vain omaa laiskuuttani ja surkeuttani ja pitäisi vain ryhdistäytyä. Tiedostan, että minulla olisi kaikki ainekset ja mahdollisuudet olla iloinen ja voida hyvin, mutta silti jokin vetää koko ajan alemmas ja alemmas enkä oikein osaa taistella vastaan. En kaipaa ketään pelastamaan itseäni vaan yritän edelleen keksiä keinon pelastautua itse (itseltäni).

Huomenna on kevään viimeinen koe, jonka jälkeen Pilvi tarjoaa kaljan ja lähdemme kai keilaamaan. En ole aivan varma miten selviän koko päivästä, nukun kai kokeen ajan ja sitten vain väkisin. Täytyy kuitenkin yrittää.

Ehkä tämä tästä? Kyllä minä ainakin yritän, sen lupaan ja vannon.

Lopetin muutamien blogien lukemisen, koska ne saavat minut haluamaan syömisen lopettamista. Anteeksi.

seurana haikeuden

Syöty kaula ja kynnenjäljillä ruville asti maalattu selkä, miten minä päädyinkään taas tähän pisteeseen. Istuin aamupäivästä pysäkillä hiukset likaisina lukien, tupakoiden ja odotellen bussia samalla, kun ahkerat ihmiset juoksivat lenkkejään. Olo oli hutera ja jokaista lihasta särki eikä edellisen päivän meikeissä edusteta. Tupakat olin ostanut taas viimeisillä rahoilla, kaulahuivin ja sytyttimen kadotin jonnekin. Onnekseni sain tulitikut.

Eilen istuttiin auringossa kalliolla ja juotiin enkä kai taaskaan tajunnut rajojani saatika muistanut syödä tarpeeksi ja sitten päädyttiin jälleen siihen pisteeseen, jossa teen vääriä ratkaisuja. Lopulta siirryimme yhden ystävän luokse, kaveri kaatui matkalla ja asunnolla putsasin hänen haavansa, paikkasin hänen kulmansa. Muut nauroivat, kuinka minusta tulisi loistava hoitsu. Seuraan liittyi mukava mies ja kaksi vanhaa koulukaveria, polteltiin vesipiippua ja syötiin pitsaa. Muiden katsoessa elokuvaa nukahdin mukavan miehen viereen vierassängylle ja hetken tuntui jopa turvalliselta. Myöhemmin mies oli lähtenyt ja toinen kaveri tullut viereeni nukkumaan. Mies kuitenkin peitteli minut ennen lähtöään.

Jos rehellisiä ollaan, en olisi halunnut kokea eilistä. Olisin halunnut liikuntatunnin juoksutestin (tonniviissataa aikaan 8.04 arvosana 8- masennuin) jälkeen lähteä vain kotiin, käpertyä sänkyn erakoitumaan ja nukkumaan, mutten kehdannut perua. Olimmehan sopineet tuon reissun jo huomattavasti aiemmin, peruminen olisi ollut tökeröä. Olihan se ihan mukavaa ja kalliolta näkymä oli upea, mutta en silti ole riemuissani tai iloinen.

Nyt vain yritän hengitellä ja unohtaa, kuinka tyhmä olinkaan taas ja kuinka voisin olla juomatta taas hyvin pitkään. Juon liikaa mustaa kahvia enkä suostu muistamaan muita viikonlopun menoja.

oma, kallis ja tarpeeton

Onko tämä elämä tosiaan mennyt siihen, että jokainen kasaa itse itselleen ongelmia, tekee niitä tyhjästä ja ruikuttaa sitten, kuinka onkaan niin kauhea olo eikä mikään ole hyvin. Sitten siinä olossa vain roikutaan epätoivoisina suostumatta päästämään irti. Voisivatko useimmat päästä siitä pahasta, jos olisi vain tarpeeksi tahtoa, tarpeeksi selkärankaa, tarpeeksi asennetta? Tuli keskusteltua aiheesta ja jäin pyörittelemään mielessäni ajatusta olenko minä ongelmieni syypää ja aiheuttaja? ja onko mahdollista, että alkaisin voida paremmin, jos vain päättäisin niin? Jos vain ryhdistäytyisin. Olenko kiinni murheissani ja sen takia kärsin huonoista kausista, voinko huonosti vain sen takia, etten anna itseni voida paremmin? Vai selittyykö kaikki jollain fyysisellä, kuten serotoniinin erityksen häiriönä.

Hymyiles vähän! ja vihaa vähemmän, rakasta enemmän on asioita, joita Retkeilijä toistaa minulle, ensimmäistä silloin, kun oloni näkee silmistä ja toista silloin, kun vihaan kaikkia, kaikkea tai jotain yksittäistä. Yritän kuunnella häntä, ajatella kaiken positiivisesti ja olla iloinen, mutta silti se ei vain taltutu. Jokin kiskoo suunpieliäni alaspäin hymyjen keskeltä ja unohdun bussissa pohtimaan hypoteettisesti kuolemaa, mitä se on, mitä siitä seuraa ja onko itsemurha okei. Älkää käsittäkö väärin, en ole huonompana, olen edelleen liian kiinni elämässä tehdäkseni mitään muuta kuin tupakoinnilla syöpäriskin lisääminen. En vain aamuisin jaksa herätä, en päivisin jaksa olla koulussa enkä jkoulun jälkeen jaksa tehdä muuta kuin maata ja toivoa, että päivä on kohta ohi kuin seuraavassa päivässä olisi jotain odotettavaa, samanlainen sekin. Odotan koko ajan jotakin, vaikka ei ole mitään odotettavaa. En kuitenkaan ole huonona, en huonompana, on pieniä hetkiä joina hymyilen aidosti ja kaikki on okei kunnes hetki menee ja olen taas jossain muualla. Kuolemaa on kuitenkin kiehtova pohtia eri kannoilta, ihan vain teoriassa, ihan vain hypoteettisesti.

Enää kaksi koulupäivää ja alkaa koeviikko eikä enää kauaa, niin alkaa loma. Odotan lomaa, vaikka tiedän sen menevän suurimmaksi osaksi juosten pyöräillen rullaluistellen koko päivän pitkin päivää jatkuvasti, koska sitä ovat kaikki kesäni olleet riparin jälkeen miinus Kuuran kanssa vietetty kesä. Tiedän, että tulen viettämään kesän suurimmaksi osaksi yksin seuranani musiikki ja koulukirjat, mutta ei se haittaa, ei oikeasti enää. Olen tullut sinuiksi kuolleen sosiaalisen elämäni kanssa, oppinut, ettei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Maanantaina en selvinnyt ruotsin tunnille vaan päädyin kivelle istumaan kahvikuppi kädessäni, tupakoiden ja lukien hyvää kirjaa enkä oikeastaan muista lähiajoilta mitään parempaa hetkeä, olin kenen tahansa seurassa. Muut ovat lähinnä alkaneet välillä jopa ärsyttämään ja löydän itseni toivomasta, että voisin olla yksin tupakalla, ettei olisi mitään sosiaalista elämää, jota täytyisi ylläpitää. Enkä enää edes yritä jutella, jos vähänkään kuulostaa siltä, ettei toista vaan kiinnosta. Väliäkö sillä? Minä viihdyn yksin. Turha yrittää näyttää, että voisin olla kivaa seuraa. Kelvollista seuraa. Yksin on helpompaa, mitä turhaan paskoa itsetuntoaan pohtimalla miksi olen joillekin vain no ehkä kai varmaan. Ei väkisin.

Tää teksti on nyt täyttä kuraa ja yritin työstääkin, mutta vitut. Meen tänään puistoon kavereiden kanssa pienellä porukalla ostetaan mukaan kaljaa ja viiniä ja nautitaan päivästä, vaikka ahdistaakin kauheasti, kun en voikaan paeta suoraan kotiin saman tien.

there is nothing you can do

maanantaina on hyvä olla humalassa
tai edes siinä pienessä hilpeässä hiprakassa
ennen kello kahtatoista (ensimmäinen jo kymmeneltä)
kaksi kaljatuoppia terassilla ja huulipunajäljet
riittävät kaunistamaan senkin päivän
(koko maanantain kestävä känni kelpaisi)

Retkeilijä käski hymyilemään ja minä hymyilin
silti tänään pessimistinä (varauduttu pettymys ei maistunut karvaalta)

toivon että joku huomaisi minutkin

mun vaan pitäis päästä pakoon täältä hetkeksi, pakoon jonnekin minne vain edes illaksi, apua.

ruutuvihkoon se oikeat toiveensa kirjoittaa

pahat sanat toisten huulilta

kastelevat raidallisen tyynyliinan

ääneti, niin kovin ääneti

vain pisarat kuuluvat räjähtäessään kankaan pintaan

Tuntuu niin kauhean surulliselta, kun pelkään joka hetki räjähtäväni ja vetäväni taas kaikki vaatteet vaatekaapista alas huutaen ja itkien samalla ja rauhotun sänkyyn peiton alle vasta sitten, kun äiti uhkaa päivystyksellä tai jollain vastaavalla. Koska niitä räjähdyksiä on jo nähty pari ja nyt taas pinnan alla kuplii ja tunnen sen eikä asiaa yhtään helpota se, miten Sisko tekee mun pahasta olosta jatkuvasti pahemman enkä edes kehtaa sanoa siitä mitään, koska kuka nyt ymmärtäisi miten helvetisti mun tekee mieli satuttaa itseäni ihan vaan, koska se erehtyy taas haukkumaan mua ja tekemään mun olon sellaseks, että mun pitäis vaan lopettaa syöminen tai vaikka kuolla. Käyn tunnin kävelyllä ja vartin tappojuoksulla, teen lihaskuntoa ja venyttelen, vaikka oikeasti haluaisin vain iskeä nyrkin peiliin ja heitellä astioita seinään huutaen ihan vain saadakseni purettua tätä johonkin.

Lisäksi haluaisin puhua ihmisille, mutta en osaa sanoa hei enkä mitä kuuluu, kun viesteihin ei edes saa vastausta ja lopulta mun hetkeksi kasattu itsevarmuus murenee taas itseinhoon ja siihen, kun mietin mikä vittu mussa on taas vialla enkä löydä kuin virheitä, vaikka vielä hetki sitten ajattelin, että ehkä mäkin oon okei ja riitän. Yritän kauheesti uskotella itselleni, että sillä on väliä, vaikka taas tuntuu ettei ole ja voisin lakata yrittämästä. En mä lakkaa, olen sen verran järkevä, mutta harkitsen silti.

Kyllä tää tästä, aivan varmasti tää tästä, pitää vaan kestää. Jos kestää, niin se palkitaan ja vastaan tulee vielä joku, joka välittää mustakin enkä ole ainoa, jota kiinnostaa. Tai ehkä munkin positiivisuus katoaa joku päivä ja kuolen yksin ilman, että kukaan huomaa.

it will be a different kind

Olen taas iso kasa solmuja, joita pitäisi kai alkaa aukoa ennen kuin tarvitsee saksia. Rastoiksi asti takutettu hius joka täytyisi liottaa hoitoaineessa ja harjata sitten auki itku silmässä päänahka hellänä.

Syön joka päivä tarpeeksi ja välillä jopa liikaa, mutta en silti ole lähtenyt takaisin kierteeseen. Harkitsen jokaisena aamuna paastoa, mutta vedän silti aina sen aamupalaomenan. Olen jatkuvasti ihan varma, että olen lihonut ja reisiini on tullut lisää raskausarpia, mutta vainoharhailu ei ole uusi juttu. Pyrin kompensoimaan päivittäistä syömistä pakotetulla päivittäisellä liikunnalla. Olen kuitenkin kai edistynyt.

Tunteeni ovat tällä hetkellä kuin vuoristorata. Saatan ensin hymyillä ja kohta sitten itkettää, yksi asia voi laukaista niin pahan ahdistuksen, että sitä ei vain kestä ja kiihdyn nollasta sataan sekuntissa enkä eilen meinannut saada unta kun olin niin pettynyt ja vihainen, että tärisin. Tänään totesin, että oma moka, siinähän sitten kärsii. Ei ole minun ongelmani, jos järkipuhetta ei voi kuunnella. Voisin vain olla yksin, kun ei ihmissuhteista mitään tule.

En tule tällä hetkellä toimeen edes todellisuuden kanssa vaan pakenen jatkuvasti siihen mieleni sisäiseen maailmaan enkä takaisin havahtuessani muista mikä päivä on tai mitä olen tehnyt sinä aikana - tuijotinko vain seinää katse kuolleena vai sainko aikaiseksi jotain. Vaarin kysyessä minne Mummi on kadonnut en osaa vastata, vaikka melko varmasti hymähdin vastaukseksi Mummin sanottua minne lähtee.

Haluaisin vain lähteä ulos kävelemään ja unohtua toiseen maailmaan, mutta täytyy tehdä ruotsin tehtäviä maanantaiksi enkä osaa ruotsia ja eksyisin varmaan muutenkin.

Ps. Anteeksi, sorruin taas eilen ja päätin myös, että "ei ne ole syviä" ei tarkoita, että niitä ei laskettaisi.

Eilen hymyilin aidosti puhuttuani Retkeilijän kanssa

hän tuntui ymmärtävän aidosti, miksi en nuku öisin.

Tänään en ole vielä hymyillyt kuin kahvikupille.

lately I've been waking up alone

Ihan sama, siinä sitten on, ei vittu kiinnosta

Vau, ihailen sun asennetta, osaisinpa mäkin suhtautua noin

(Ehkä pelottaa tämä välinpitämättömyys)

Polvisukat
sukkahousuissa silmäpakoja
hervottomia aukkoja
kuten mielessänikin
kaikki karkaa

ei ole enää olemassa ollenkaan

"Noh, Pinni, mikäs sulla on?"

"Häh? Miten niin?"

"Kun oot noin hiljainen."

"Aa. Joo. Ei mikään."

"Väsyttää vaan?"

"Joo."

Silmät kiinni kasvot kohti aurinkoa

se lämmittää ihoa muttei jääkylmää sisintä.

Kyyneleet silmissä muiden katseiden välttäessä

ja silloinkin kun joku saattaa nähdä

eikä ripsiväriä vahingossakaan aamulla silmiin

poskia ei jaksa enää puhdistaa mustasta maalista.

Silti jaksaa naurattaa hampaiden jäljet iholla

sekä lyönnillä sormesta rikottu iho

viilloilla ihoa ei saa rikkoa

käytetään luovuutta.

Voitko tulla vetämään kynsilläs selän verille

purra näykkiä satuttaa

ei haittaa, vaikka jättäisit jälkiä

kunhan vain laitat mut tuntemaan oloni eläväksi.

Se tyttö on kaunis ja ystävällinen

minä vihaan itseäni.

Oon pahemmassa kunnossa kuin aikoihin.

Päivien hymyt:

Eilen näin kevään ensimmäisen perhosen

Tänään näin bussista käsin kevään ensimmäisiä kukkia
ja vessan seinässä luki "oot ihana".

sanoit olevasi onnellinen

Tuohon kuvaan kai tiivistyy olotilani tällä hetkellä.

Ei sille ole mitään selitystä. Se ei johdu siitä, että ahdistuisin jostain tilanteesta, ylianalysoisin tai yliajattelisin jotain. Ei ole liian stressaavia tilanteita, ei vaikeita ihmissuhteita, ei mitään, mikä veisi voimani ja ja silti - se olo. Se hiipii sisääni, se valtaa mieleni ja saatan tuijottaa pientä virhettä tapetissa ikuisuuden ajattelematta mitään, tuntien vain sen oloni, sen pahoinvointini ja itketykseni. Mitä mietit eikä meinata uskota, kun vastaan etten mitään. Ainahan minä ajattelen kaikkea, ainahan minä ajattelen liikaa.

Tässä päivässä oli kaikki hyvän päivän ainekset: Lyhyt koulupäivä, nopeat tupakat koulukavereiden kanssa, hyvä seura eikä mitään vaativaa tekemistä. Silti se tuli, se valloitti ja se jäi. Hävetti niin kauheasti olla siinä kunnossa kenenkään seurassa, sentään halauksen kehtasin pyytää. Se vain on jotain, mitä en tahtoisi muille näyttää, sen valtaamana olen niin heikko. Pelkästä katseesta voi huomata surun, vaikka koitan peittää.

En edes osaa selittää tätä. Se vain on. Se kutsuu leikkimään terillä, hautautumaan peittomereen ja antautumaan sille kaikelle pahalle. Haluaisin puhua jonkun kanssa, mutten edes kehtaa enää hukuttaa ketään murheisiini eikä edes ole mitään puhuttavaa. Ei ole selitystä, vaikka se on juuri se, mitä kaipaan.

Enkä minä tiedä onko minusta enää pistämään vastaan. Yritän vain muistaa, että se on vain kausi, se menee ohi. Silti se rasia tyynyn alla helisee edelleen metallisesti ja jos minä vain vähäisen.

Ottakaa se pois tai minä alan taas ---