“Sleep is my lover now, my forgetting, my opiate, my oblivion.”

Otsikko: Audrey Niffenegger, The Time Traveler’s Wife

Mietin välillä mitä järkeä tässä on ja loppuukohan tämä olo ikinä. Olen hukannut täysin positiivisten ajatusten langan tai sitten ne ajatukset vain loppuivat kokonaan ja nyt nukkuisin aina ja koko ajan, jos itse saisin valita (valitettavasti en saa, pyörin iltaisin sängyssä pitkään saamatta unta). Päivät menevät esittäen, että teen jotain saamatta kuitenkaan aikaiseksi mitään. Ehkä välillä jopa saan kokattua Veljelle sekä itselleni tai avattua kirjan hetkeksi, mutten sen suurempaa.

Pitäisi kai alkaa taas yrittää pitää oloista kirjaa. Pysyisin perillä siitä kauanko on jatkunut ja kuinka huonoina. Vaikka tuskinpa sillä väliä olisi, hyvä kausi tulee sitten kun on tullakseen. Pysyisi kuitenkin jotenkin radalla eikä kaikki muuttuisi tällaiseksi harmaaksi massaksi, jossa päivät eivät erotu toisistaan. En muista enää mitään edellisistä päivistä, muttei kai ole mitään muistettavaakaan.

Kaikki kyllästyttää niin paljon, etten edes jaksa kaloreita laskea. En muista milloin viimeksi olen ollut laskematta.