never made me stronger at all

"No, mitä sitten? Mikä on sun suunnitelmas?"

Takana pahoinvointiin ja ahdistukseen asti jännitetyt ja stressatut minuutit tunnit päivät viikot kuukaudet ja lopullinen tulosten selviäminen. Takana oli huumaava onnellisuus ja sekavan uskomaton olo. Busseilla seikkailut, Alkossa viinin metsästys ja niin humaltunut ilta, että mielestä katosivat muistikuvat. Sohvalla huonosti nukutut tunnit ja kipeytyneet hartiat. Aamusta asti krapula ja vapina, liian nopeasti kuluneet tunnit, kun itse sai liikuttua niin hitaasti.

Päästessäni lopulta autoon, Äiti ahdisti nurkkaan kysymyksillään, joihin minulla ei ole vastausta ja joita olen hiljaa pohtinut sanomatta sanaakaan kellekään. Hän puhuu lääketieteellisestä, pääsykokeista ja niihin lukemisesta. Selittää, kuinka helppoa on löytää töitä ja mitä sä nyt oikein haluatkaan elämältäsi. Kakistaessani kuivasta kurkustani en mä tiedä peilissä vilahtaa pettynyt katse ja nielen syvemmälle sanat harkitusta välivuodesta, että löytäisin itseni, paikkani ja sen, mitä haluankaan.

Entä jos olen vain pettymys? Huonot kirjoitustulokset, ei työpaikkaa eikä omaa asuntoa, ei tarkkaa tietoa tulevaisuudesta ja hyvin hatara käsitys siitä kuka oikein olen. Yritän laatia suunnitelmaa, yritän keksiä edes jotain, mutta en vain tiedä. Pelkään tulevia juhlia, kun jokaiselle vieraalle pitää hymyillä ja selittää jotain valheellista kuraa, etten pettäisi kenenkään odotuksia.

Haluun vaan alkaa pudottaa kiloja lopettaa syömisen tappaa itseni urheilulla ja keskittyä vain ja ainoastaan itseni hiljaiseen murhaamiseen.

the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

Mä oon hajonnu menny aivan totaalisen rikki mut en silleen et se näkyis muille ulospäin. En usko et kukaan edes arvaa vaikka itse tunnen koko ajan miten silmukka kaulan ympärillä kiristyy kiristymistään. vihreää savua alkoholia tupakkaa liikaa kahvia liian vähän ruokaa teen sen kaiken tunteakseni jotain mutta oon vaan tyhjä ja tunnen vaan sydämen epätavallisen kiivaan tahdin. Pilvi yrittää nyhtää musta ulos tunteita sanoina ja meen vaan lukkoon, koska en pysty. Mä en ole varma pystynkö mihinkään tähän ja pitäiskö mun vaan lopettaa kaikki ettei myöhemmin tuu lisää pahoja tunteita.

Mun huone oli kuukauden ku pommin jäljiltä ja tänään jaksoin vihdoin siivota vaatteet sinne minne ne kuuluu. On se edelleen muuten ihan järkyttävä mut ei mulla ole energiaa tehdä mitään. En ois eilen jaksanu edes nähdä ihmisiä mut sit vaan pakotin itseni siihen. Mä meen vaan huonompaan suuntaan taas joka päivä ja mietin yhä enemmän viiltelyä ja kaikkea muuta paskaa enkä sit kuitenkaan tee mitään paitsi ehkä unohdan syödä mut sitäki teen niin harvoin et se on hädin tuskin mainittavaa.

Aattelin hengaa tän päivän flanussa ja villasukissa koska ne on sopivan lämpimät ja kattoo ohjelmia ja neuloa, koska neulominen on yllättävän viihdyttävää. Senki alotin taas hetken mielijohteesta. Äiti kysy miksen menny tänään auttaa Mummia ja sanoin etten jaksanu, mutta se ei ymmärrä kuinka syvältä se jaksamattomuus tulee luulee vaan et se johtuu eilisestä juhlinnasta.

please don't say

Kaulaani koskee vähän yhteen kohtaan enkä ole varma onko se sama kohta kuin viime viikolla vai onnistuiko Kielletty puraisemaan uudesta kohtaa yhtä kivuliaasti. Ei sillä, että se haittaisi, kun se kipu on kuitenkin ainut kipu mitä on sen lisäksi, mitä itseäni onnistun vahingossa telomaan. Jatkuvasti joku paikka kipeänä, mustelmilla tai muuten vain jumissa. Mikään ei oikein tahdo toimia.

Olen kauhean väsynyt ja stressaantunut koko ajan, tein listan stressaavista aiheista ja kohtia kertyi kokonaiset kahdeksan, vaikka pyrin kirjoittamaan vain ne isot jutut. Ei oikeastaan ihmetytä enää, miksi kroppa on ihan sekaisin ja olen väsynyt aamusta iltaan nukuin kuinka vähän tai paljon tahansa. Sain tänään luettua 70 sivua biologiaa, tarkoitus oli lukea koko kirja, mutta väsähdin ihan totaalisesti. Ehkä luen siis huomenna loput 60 sivua ja luen neljässä päivässä seuraavat kaksi kirjaa, jotka minua odottavat. Kaikki vaatteet ovat räjähtäneet ympäri huonetta, maalausta odottavat taulut tukkivat teitä ja mikään ei löydy aamulla kiireessä, mutta energiatkaan eivät riitä siivoamiseen. Kaikkialla vallitsee hallitsematon kaaos sen normaalin hallitun sijaan.

Huomasin tänään ajattelevani onneksi lauantaina pääsee illasta käpertymään Kielletyn viereen säikähtäen sitten itseäni. En anna itselleni lupaa kaivata toisen viereen enkä suostu ikävöimään. Kaikki Kuurasta seuranneet ahdistukset ja pelot alkavat pyöriä mielessä, siinähän opin kuinka toinen saattaa lähteä noin vain ja kuinka ei saa kiintyä, älä nyt toista virheitä tyhmä tyttö. En suostu.

Lisäksi meidän vakikauppa lakkasi myymästä sitä ainoata maitoa, jota suostun juomaan enkä tiedä mitä keksin tilalle.

kohti taivaanrantaa

29. heinäkuuta 2013

00:04

Mussa on vaan vitusti kaikkee, minkä haluaisin repii pois, mutta tyydyn vaan rapsuttamaan kuollutta ihoa irti ja hymyilemään kaikelle. Mulla on kuitenkin vielä aikaa pieni ikuisuus ja voin vielä muuttua parempaan - ehkä sit, jos suunnitelmat koskaan toteutuu, oon ehkä jo silloin joku parempi minä eikä enää ole mitään revittävää tai ainakaan niin paljoa, ettenkö kestäis.

Kuutti kävi, tuli oli meni ja nyt vierotan itseäni taas tupakoinnista, joka meinasi alkaa jälleen lupaavasti aina toisen seurassa polttaessa. Oli meillä ihan hauskaa, juotiin ekana iltana itsemme humalaan leikkipuistossa, istuttiin sen yhden mukavan miehen auton kyydissä ja keinuttiin kahdentoista aikaan. Seuraavana päivänä ajelimme ympäriinsä, kävimme uittamassa jalkojamme vedessä ja valokuvasimme - enkä edes vihannut itseäni jokaisessa kuvassa, en ahdistunut reisieni koosta enkä paksuista käsivarsista. Oli kai ihan mukavaa, kun oli päivisin hyvää seuraa, vaikka se olo tuli silti viimeistään yöllä.

Yksin jäätyä olen taas ollut sietämättömän väsynyt enkä ole saanut mitään kehittävää aikaiseksi paitsi jotain sellaista pientä, mikä ei ole vaatinut liikaa mitään. Voisin nukkua kellon ympäri ja silti nousen kiltisti ylös kahdeksan ja yhdeksän välillä koulut alkaa liian pian, aika normalisoida unirytmi ehkä jopa niin että ennättäisin aamuisin juoksemaan. Sain pyörän käyttööni ja yritän pysyä rajoissa, vaikka haluaisin polkea taas päivittäin sen 100 kilometriä kuten silloin joskus.

Oon taas kovin yksin ja yksinäinen, mutta se ei tee enää edes pahaa.

“Sleep is my lover now, my forgetting, my opiate, my oblivion.”

Otsikko: Audrey Niffenegger, The Time Traveler’s Wife

Mietin välillä mitä järkeä tässä on ja loppuukohan tämä olo ikinä. Olen hukannut täysin positiivisten ajatusten langan tai sitten ne ajatukset vain loppuivat kokonaan ja nyt nukkuisin aina ja koko ajan, jos itse saisin valita (valitettavasti en saa, pyörin iltaisin sängyssä pitkään saamatta unta). Päivät menevät esittäen, että teen jotain saamatta kuitenkaan aikaiseksi mitään. Ehkä välillä jopa saan kokattua Veljelle sekä itselleni tai avattua kirjan hetkeksi, mutten sen suurempaa.

Pitäisi kai alkaa taas yrittää pitää oloista kirjaa. Pysyisin perillä siitä kauanko on jatkunut ja kuinka huonoina. Vaikka tuskinpa sillä väliä olisi, hyvä kausi tulee sitten kun on tullakseen. Pysyisi kuitenkin jotenkin radalla eikä kaikki muuttuisi tällaiseksi harmaaksi massaksi, jossa päivät eivät erotu toisistaan. En muista enää mitään edellisistä päivistä, muttei kai ole mitään muistettavaakaan.

Kaikki kyllästyttää niin paljon, etten edes jaksa kaloreita laskea. En muista milloin viimeksi olen ollut laskematta.

puidaan kaikki huomenna

Mustelmia pitkin jalkoja ääni käheänä kaula syötynä jokainen lihas kipeänä mieli väsyneenä. Haluaisin nukkua vuorokauden tai kaksi, mutta aina sulkiessani silmät mielessäni vilahtaa kuva siitä, kun irrottauduin hetkeksi sen pisamanaamaisen tytön suudelmasta ja näin Kuuran katsomassa suoraan minua kohti kävellessään pois. En saa siitä kiinni, en ole varma oliko se humaltuneen mielen harhakuva vai näinkö oikein enkä edes tiedä kumpaa sen toivoisin olevan.

Sain eilen kuunnella kolmen uuden tuttavuuden kehuja siitä, kuinka olen varmaan täydellinen nainen ja kuinka näytän uskomattomalta upealta hyvältä kauniilta. Ihailu tuntui niin oudolta, niin hämmentävältä, sillä kuka minua kehuisi, kuka minut edes huomaisi enkä osannut suhtautua, kikatin vain hölmönä. Kahden muun kaikottua yksi jäi kaulaani kiinni loppuillaksi, suukotteli halaili antoi huomiota jatkuvasti eikä kadonnut edes siinä vaiheessa, kun pitelin Sointun hiuksia tytön oksentaessa, silittelin selkää ja huolehdin odotellessa tuon poikaystävää, joka oli tulossa Sointua hakemaan. Saattoi bussiin asti, piti kädestä kiinni kävellessä, hölmö tyttönen.

Tänään olen taas itkenyt kuten nykyään kai lähes jokaisena päivänä ja päivinä joina en itke, minua kuitenkin itkettää ilman mitään tarpeeksi pätevää syytä, turhaa tunteilua. Hiljaa kaiken keskellä se olo on ja pysyy, vaikka kuinka yritän hymyillä ja nauraa niinä hetkinä, kun en ole aivan yksin. Kävin yhtenä yönä sen mukavan miehen kanssa vanhan kouluni pihassa keinumassa ja pystyin vain tuntemaan miten ne ketjut porautuivat lantiooni.

ei ole enää olemassa ollenkaan

"Noh, Pinni, mikäs sulla on?"

"Häh? Miten niin?"

"Kun oot noin hiljainen."

"Aa. Joo. Ei mikään."

"Väsyttää vaan?"

"Joo."

Silmät kiinni kasvot kohti aurinkoa

se lämmittää ihoa muttei jääkylmää sisintä.

Kyyneleet silmissä muiden katseiden välttäessä

ja silloinkin kun joku saattaa nähdä

eikä ripsiväriä vahingossakaan aamulla silmiin

poskia ei jaksa enää puhdistaa mustasta maalista.

Silti jaksaa naurattaa hampaiden jäljet iholla

sekä lyönnillä sormesta rikottu iho

viilloilla ihoa ei saa rikkoa

käytetään luovuutta.

Voitko tulla vetämään kynsilläs selän verille

purra näykkiä satuttaa

ei haittaa, vaikka jättäisit jälkiä

kunhan vain laitat mut tuntemaan oloni eläväksi.

Se tyttö on kaunis ja ystävällinen

minä vihaan itseäni.

Oon pahemmassa kunnossa kuin aikoihin.

Päivien hymyt:

Eilen näin kevään ensimmäisen perhosen

Tänään näin bussista käsin kevään ensimmäisiä kukkia
ja vessan seinässä luki "oot ihana".

ilman käyttökelpoista sydäntä

Aamulla tuijotin kattoa ja pohdin, mitä sitä tuli taas tehtyä. Jos häpeä voisi painaa minut lattiasta läpi. Harkitsin tovin, että nousisin, keräilisin vaatteeni lattialta mukaan ja hiipisin ulos herättämättä toista. Ei olisi ensimmäinen kerta. Todettuani oloni liian huteraksi, kävin takaisin nukkumaan.

Nukuin ohi psykologian tunnin, liikuntaan en edes yrittänyt raahautua. Aamupalaksi sipsejä ja ostin mozzarellaleivän ennen kuin nousin bussiin enkä edes vilkaissut sen kaloreita. Pelkään lihovani muodottomaksi, mutta harkitsen silti kalorilaskennan unohtamista. Nyt olen kotona, sydämeni häiriöilee ja kehoni tuntuu niin väsyneeltä, että voisin vain nukahtaa sohvalle. Eläminen tuntuu turhan hankalalta, todellisuus ei ole tänään minua varten.

Tänään itkettää ja ahdistaa enkä edes tiedä miksi. Ehkä vain kaipaisin lämmintä halausta, mutta ei ole ketään keltä sellaista voisi pyytää. Mutta ainakin eilen oli hauskaa.

liian pitkä matka

Taivas pimeänä, katuvalot vaihtuivat bussin liikkuessa nopeasti. Tuijotin ikkunasta ulos jalat nostettuna repun päälle ja kuuntelin musiikkia. Oloni oli vihdoin täysin turta.

Perjantaina tein sen, mitä minun ei pitänyt enää koskaan tehdä. Se oli vain liian helppoa. Se oli niin naurettavan yksinkertaista, että meinasin tehdä sen taas tänään. Mutta se ei kannattanut, sillä niin kovin vähäinen alkoholimäärä sai oksentamaan kitkeriä kuvottavia nesteitä heti Kuutin nukahdettua. Kuitenkin rakastin sitä oloa, sitä miten se leikkasi ahdistukselta terän pois ja tuntui kuin olisin leijunut.

Oloni oli lauantaina hutera, sain syötyä ensimmäisen kerran vasta neljän aikoihin Kuutin äidin luona. Siihen asti olin vain kiskonut mustaa kahvia ja vettä, polttanut liian monta tupakkaa. Illalla vielä herkuteltiin ja katsottiin elokuvia, kiskottiin alkoholia - minä muita vähemmän ja hitaammin, mutten kehdannut edes selittää miksi. Kuutti ei maininnut mitään oksentelusta, joten en tuntenut tarvetta kertoa.

Oli hilpeää. Kuutti kiusoitteli minua, Kuutin tyttöystävän siskokin palasi lauantaiaamuna asunnolle ja vietti minun ja Kuutin kanssa iltaa, kertoi hänen kanssaan hauskoista asiakkaista ja surkeista työkavereista ja nauroimme vatsat kippuralla. Yöllä nukuimme kaikki kolme Kuutin ja hänen tyttöystävänsä sängyssä, sänkyyn hilattuna viisi peittoa ja niin kovin monta tyynyä. Väistelin yön Kuutin käsiä, kun hän nukkui levottomasti ja meinasi lyödä minua unissaan.

Viimeinen päivä meni kovin hitaasti kahvia juoden ja televisiota katsoen. Kävimme hakemassa Kuutin tyttöystävän asemalta ja ostamassa minulle lipun. Parin tunnin kuluttua pääsinkin aloittamaan viiden tunnin matkani, joka tuntui kuluvan hetkessä. Osaan jo koko reitin ulkoa jokaista pysäkkiä myöten ja toistin samaa kaavaa kuin unessa. Tiedän, milloin on vaihdon aika ja osaan pistää juuri sopivan ajoissa kirjan takaisin laukkuun. Tiedän, miten ensimmäisessa junassa ei ole tupakkakoppia ja seuraavassa on ravintolavaunussa. Kuuntelen aina turhautumisen iskiessä samaa kappaletta.

Koko viikonloppu oli yhtä tunnesekamelskaa, kun yritin siirtää surun ja ahdistuksen taka-alalle ja ajatella vain positiivisia asioita, mutta kokien sen surkean masennuksen ja yksinäisyyden iskut aina pienissä hetkissä kuten silloin, kun molemmat muut puhuivat rakkaidensa kanssa puhelimessa eikä minulla ollut edes ketään, kelle viestiä.

Sain tovi sitten syntymäpäivälahjaksi varsin ruman vihon, vihaan sen kantta. Päätin kuitenkin alkaa kirjoittaa siihen kirjeitä kaikille, kirjeitä, joita kukaan ei koskaan tule lukemaan. Ne tuntuvat helpottavilta.

satoi kasvoille kyyneleitä

Tunnen sen taas: En halua kuolla, en vain jaksa elää.

Kuuntelin aamun saarnaa
epäkelpo, ei tarpeeksi hyvä,
ottaisit opintolainan ja muuttaisit pois,
surkea, mitään et saa aikaiseksi,
ei sun kannata enää asua kotona,
huono kaikessa.

Itketti, mutten voinut itkeä,
kerrankin laitoin normaalia ripsiväriä
ajatellen, että tämän täytyy olla hyvä päivä,
tänään mikään ei voi sattua,
mikään ei voi rikkoa.

Haaveilen teristä ja verestä,
haaveilen hypystä ja pudotuksesta,
murskaantuvista luista,
tyrehdyttämättömästä verentulosta.

En edes voi kertoa kellekään,
kuulostaisin vain säälittävältä huomiohuoralta,
entistä paskemmalta.
Parempi sulkea sisään,
ei ketään kiinnosta kuitenkaan.

Ajattelin lopettaa syömisen taas,
ehkä jo valmiiksi heikko sydämeni pysähtyy
eikä tarvitse enää tehdä mitään.

Tänään en aio syödä mitään, kaloreita vain alkoholista.

better off dead

"I'm starting to get bad again."

Tänään vain on helvetin huono päivä.

mä haluun

Vietin eilisen Sointun kanssa. Söimme kauheasti herkkuja, juttelimme ja jumitimme. Nukahdin sohvalle yhdeksältä, kun yritimme katsoa elokuvaa, sen siitä saa, kun viettää koko edellisen yön juhlimassa. Tänään syötiin lisää ja laskettiin muutama tehtävä matikkaa ennen kuin hän heitti minut takaisin kotiin. Sellaista mukavaa, hidasta yhdessä olemista. Ahdisti vain hieman ruokapöydässä, kun Sointun isän vaimo kyttäsi syömisiäni ja koki tarpeelliseksi kommentoida. Ei voinut edes sanoa, että älä jooko ole vain hiljaa pliis.

Huomasin tänään, että Kuura oli reblogannut jonkun kuvan julkisesta tumblristani. Olisin halunnut heittää puhelimeni seinään sillä samalla sekuntilla. Jos hän vihaa minua niin kovasti, ettei halua edes vastata viesteihini enää ikinä kuten hän sanoi, miksi vierailla siellä? Miksi pitää seurata elämääni etäältä, kun ei halua tietää olemassaolostani yhtään mitään? En aina tahdo ymmärtää, etenkin kun haluaisin hiljalleen jo unohtaa.

Haluaisin vain käydä nukkumaan, vaikka nukuin viime yönä yli kymmenen tuntia. Tänään on kuitenkin äidin syntymäpäivä ja meille tulee sukulaisia ja minun pitäisi ainakin vielä meikata, ehkä myös siivota. Miksi eduskuntoiseksi laittautuminen on näin hankalaa?

Huomenna pitää ryhdistäytyä, laskea matikkaa ja lukea edes vähän kemiaa. Ajattelin elää ensi viikon pelkällä mehukeitolla ja pakkoruokailuilla. Se voisi toimia.