lost

Ajattelen. Ajattelen koko ajan, jatkuvasti. Olen aivan liian väsynyt kouluviikon jäljiltä enkä tahtoisi kuin maata sängyssä tekemättä mitään. Eilen piti istua iltaa kavereiden kanssa, hymyillä ja nauraa (olisin halunnut vain kotiin nukkumaan) eikä edes nyt viikonloppuna saa hengähtää ja vain olla, sillä pitää jaksaa vetää kasvoille naamio, hymyillä ja leikittää pientä. Olla iloinen, pirteä ja kaikkea muuta, mitä en ole. Haluan vain päästää mieleltäni kaiken, mitä sinne on kasautunut, mutta sanat eivät pakene huuliltani, jotka vääntyvät hymyyn.

Sisälleni on kasautunut ikuisuuksien itku, jota en päästä pakenemaan. Se ei purkaudu, vaikka Äiti kertoo erään rakkaan sukulaisen lentäneen taivaisiin laulaa nyt enkelten kuorossa eikä kyyneleet valu poskille, vaikka sytytämme kynttilän heti aamusta muiden vielä nukkuessa. Veli kysyy, miksi ja pidän ääneni vakaana selittäessäni veritulpista, vanhuudesta ja jaksamattomuudesta.

Aiemmin itketti muista syistä, ehkä täysin syyttäkin ja nyt tämä. Enkä minä näytä suruani, sillä minulla ei ole oikeutta suruun. Enhän minä ollut yhtä läheinen kuin moni muu. Äitikään ei itke.

Olen hemmetin hyvä pitämään tätä kulissia yllä enkä osaa käsitellä mitään. Saatan taas pudota.

hajoan vajoan katoan