the truth

Sain tänään kuunnella, kuinka Mummo itki puhelimessa. Ynähtelin satunnaisesti osoittaakseni kuuntelevani, vaikka oikeasti olin siirtänyt hänen puheensa taka-alalle kuin liikenteen meluksi, johon en kiinnitä juurikaan huomiota. Vaikutan ehkä tunteettomalta, mutta kuolema ja menetys ovat asioita, joita en osaa ymmärtää ja joihin en osaa. Ne tekevät oloni epämukavaksi. En käsitä, miten joku voi lakata vain olemasta. Ennen hän oli ja nyt ei enää ikinä. Elintoiminnot lakanneet, ei enää ajattele, ei tunne. Miten se on mahdollista?

Tunnen niin paljon, vaikken osaa käsitellä tunteita. Minä syön tunteeni, oksennan tunteeni, paastoan tunteeni. Minä flirttaan tunteeni, nain ne pois. Minä viillän tunteet, revin ne, kynsin ne auki ja juoksen ne pois. En käsittelemällä käsittele tunteita, hoidan ne pois päiväjärjestyksestä muilla keinoilla. En halua tuntea.

Aloitin tunteiden käsittelemättömyyden jo yläasteella, purin huonot olot oksentamalla ja viiltämällä. Miten minun olisi nyt tarkoitus osata selvittää ne? Voisin kai eritellä kaiken paperille, mutta niiden ajattelukin tuo liikaa tuskaa. En tahdo aloittaa käsittelyä, siirrän ajatukseni muualle.

Ei tästä tule mitään. Haluaisin puhua jonkun kanssa tästä, mutta kirjoittaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Ei ketään kiinnosta enkä osaisi edes paljastaa muille tunteikkuuttani. Huomenna voin taas tupakoida, onneksi.