yksinäisen illan avautuminen

Oon tänään itkenyt kadulla ratikassa bussissa kuntosalin laitteessa kuntosalin pukuhuoneessa koulun pukuhuoneessa ryhmäliikuntatunnilla ja kotona. Mä vaan itken ja mietin milloin kaikki meni taas näin pieleen ja milloin musta tuli näin yksinäinen.

"Kaikki järjestyy, asioilla on tapana järjestyä", right?

miten selvitä särjetystä sydämestä

Pää täyteen viinaa, silläkö niistä ongelmista selvitään. Musta oli tullut varma ja vakaa, aikuiseksikin haukkuivat. Särjetty sydän sattuu liikaa ja kaikki ympärillä hajoaa, kai se vakaus olikin vain harhaa.

Sen piti olla vuosisadan rakkaustarina, tai ainakin sen piti olla mun viimeinen rakkaustarina ja viimeinen suudelma, viimeinen syli johon kaadun, koska kaatuisin siihen aina. Rakastuin päätähuimaavan kovaa, kun se puhui mulle meidän tulevaisuudesta ja sanoi, että älä huoli, mä en satuta. Miten kaikki voikaan särkyä niin pienillä sanoilla, jotka putosivat niin helposti sun huulilta, vaikka väititkin, että sun ei ole helppoa sanoa sitä. Enkä ansainnut edes hetken empimistä vaan silmää räpäyttämättä lähdit ovesta ja jätit mut itkemään.

Väitän olevani vahva ja itsenäinen nainen, etten muita tarvitse selvitäkseni, mutta se on kaikki silkkaa paskaa. Hajoaisin todennäköisesti käsiin ilman ystäviä, joiden pehmoinen syli ottaa vastaan, kun putoaa korkealta. Yksi juottaa kunnon känniin ja huolehtii oikeeseen junaan, toinen vie syömään ja juttelee kivasta romantikosta, jolle se voisi mut parittaa. Vaikka kaadunkin iltaisin yksin sänkyyn omiin kyyneliini, niin tiedän, että on monta ihmistä, joille voin viestittää milloin tahansa.

Olin hetken kokonainen ja ehjä, voi miten hyvältä se tuntuikaan. Voi, miten paljon olisin valmis antamaan saadakseni sen tunteen takaisin. Nyt istun taas vuotaen katkeria kyyneleitä ja vannoen, että enää koskaan kukaan ei mua särje satuta hajota. Enää koskaan kukaan ei saa tulla muurien sisälle.

tunnenkin ikävää

Päivät on venynyt viikon pituisiksi. Odottavan aika on pitkä, ne sanoo. Viisi päivää mennyt ja tuntuu kuin olisi kulunut jo kuukausi. Mutta ei ole. Yritän keksiä tekemistä jokaiselle päivälle, vaikka väkisin. 18 kilometriä kävelyä, neulontaa ja tv-sarjaputkia, kaksi päivää muuttoroudausta, shoppailua ja aurinkopalvontaa. Mitä vain ja silti on liikaa aikaa, liikaa ajatuksia. Yritän keskittyä järjestelemään tulevaa, keskittyä tulevaisuuteen, mutta kaikki etenee liian hitaasti eikä paljoa ole tehtävissä.

Kahden kesän vakishortsit ovat nyt päältä putoavan löysät. Viimeksi kolme neljä vuotta sitten mahtuneet shortsit istuvat täydellisesti päälle. Silti en hahmota sitä. Näen vain kaikkialla liikaa ja ylimääräistä. Lasken jokaisen suupalan ja ratkaisu kaikkeen löytyy kutistumisesta.

opettelen

Miten selvitä, kun ahdistus iskee tai pettymys raatelee? Opin jo teininä aivan väärät selviytymiskeinot - vedin ihon rikki ja vuodatin verta, ostin kaupan tyhjäksi ja vietin illan oksentaen, vedin pään täyteen ja löysin itseni aamulla väärästä sängystä muistikuvat hämärinä. Edelleen meinaan palata aina samoihin vanhoihin tuttuihin, niihin vääriin keinoihin.

Tänään pettymyksen hyökyessä yli olin jo valmis vetämään pään täyteen, vaikka huomenna on heti aamusta menoa. Ei voi mitään, nyt tuntuu pahalta, silloin juodaan kunnes oksennetaan. Itkettyäni tarpeeksi kiskoin lenkkivaatteet päälle ja lähdin tuulettamaan päätäni kävelylenkille. 10 kilometriä myöhemmin palasin kotiin ja olo on jo helpompi, vaikka tunteet tulevat aaltoina.

Ehkä minäkin vielä opin ja jonain päivänä ensimmäinen ajatus ei ole tahria kylpyhuoneen lattiaa vereen. Ehkä kaikkeen löytyy vielä fiksu ja rakentava ratkaisu, oikeanlainen tapa purkaa negatiivisia tunteita.

muistatko

Pelkään, että saatan kuolla. Kaikki kuolevat ennemmin tai myöhemmin, mutta ilman mitään syytä tai selitystä joskus pari viikkoa sitten iski vain se pelko ja tunto kuin se olisi lähellä ja isä kaahasi ja olin melkein varma, että nyt se kolaroi. (Totta kai se on hyvin epätodennäköistä ja hullua ja outoa, mutta entä jos.) Ei se kolaroinut, mutta sitten se olo jäi eikä lähtenyt ja odotan edelleen sitä kolaria sitä jotain.

Joten nyt, kun olen kippura kasa itkuisuutta ja synkkää merta, tähdetön taivas ja pureskellut huulet, en tahtoisi poistua asunnosta tai istua auton rattiin, koska olen melkein varma, että jotain tapahtuu enkä halua kuolla kippurana kasana itkuisuutta vaan huumaantunutta hymyä ja varmuutta ja onnellisuutta. En halua, että viimeisenä jää itku ja ahdistus, koska ei sellainen kuolema sovi.

little bit

Me matkattiin kahdeksan tuntia sinne, missä hyttyset söi ja paarmat puri ja kietouduit teltassa yöksi ympärilleni. Soudettiin, syötiin kalaa ja muurinpohjalettuja hillolla ja käytiin alasti järvessä uimassa, juostiin kilpaa rantahietikolla, kiivettiin korkealle katselemaan maisemia ja kuiskittiin öisin mahdollisimman hiljaa. Ajettiin yli kuus tuntia takaisin tänne ja illalla sä sanoit olevasi taas onnellinen ja suukotin sua, vaikka musta tuntui, että jotain jäi sinne kauas laiturille telttaan metsän helmaan saunan lauteille enkä tiedä saanko sitä takaisin enkä saanut siitä samasta onnesta kiinni.

Huomenna lähden taas toisaalle kauas heti aamulla 5:27, vaikka pelottaa, että sielläkään ei mikään ole kuten ennen.

smile for the picture

Päätä pakottaa taas. Kuumat kelit romahduttivat ruokahalun olemattomaksi ja Aatteen suusta ennätti kuulla oot laihtunut ennen kuin kerkesin edes haaveilla. Kaikki kallistuu taas vähän väärään suuntaan ja elämä putoaa raiteiltaan viimeisen työpäivän jälkeen. Juhlissa alkoholi maistui jo liikaa, ruoka taas ei ollenkaan suostutteluista huolimatta - mieluummin leikin juhlien lasten kanssa ulkona vältellen niitä maistaisit edes jotain. Lasten ja aikuisten lähdettyä oli liian hauskaa ja aamulla Aate silitteli selkää, kun minä kumarsin jälleen kerran vessassa. Öiset painajaiset eivät jätä rauhaan, jatkuva heräily ja ahdistuneisuus on arkea, onneksi ei joka yö tarvitse yksin herätä.

Sain sen kirjeen, joka kertoi opiskelupaikattomuudesta. Ensin en uskaltanut kertoa siitä kellekään, sitten yhdelle, sitten toiselle ja vielä kolmannelle. Neljäntenä Aatteelle, viidentenä möläytin sen humalassa kaveriporukalle. Sitten töissä kestin jo vastata kysymyksiin, vaikka kylmyys valuikin pitkin sisintäni jokaisella kerralla. Vanhemmille en tahdo kertoa ennen kuin on varasuunnitelma, suunnitelma b, ratkaisu kaikkeen. En pääse opiskelemaan, mutta -, hyviä ja huonoja uutisia. Pettää ei saa, pettymystä ei voi tuottaa.

Ainakin hiuksistani tulee oranssimmat, pyörän poljin jo Aatteen luo ja kesällä voi lähes aina mennä miten huvittaa ellei lasketa satunnaista keikkatyötä. Aurinko toivottavasti lämmittää ja hymyilyttää eikä aina tarvitse muistaa edes mikä päivä on. Jos hyvä tuuri käy, voin hetkeksi jopa unohtaa sen, että olen taas vuoden tyhjän päällä ennen kuin onnistun löytämään jotain.

plan b

Teen asioita, jotka eivät kannata ja jotka eivät ole järkeviä, sillä minua hajottaa tämä kaikki ja haluan vain elää ja tuntea jotain. Perjantaina meni muisti en edes tiedä kuinka pitkältä pätkältä, tiedän vain sen, mitä muistan hatarasti unen kaltaisesti saamatta kiinni ja mitä sain toiselta kuulla. Eikä se haittaakaan, tuskin siinä on mitään muistettavaa ja ainakin oli hauskaa. Ainakin hetken oli jotain. Aamulla heräsin oikealta puolelta väärää sänkyä enkä osannut kuin nauraa, bussissa mietin kuinka surullista ja säälittävää tämä kaikki onkaan enkä silti osannut edes yhtä kyyneltä tipauttaa.

Selvittyäni pahoinvoinnista, huimauksesta, alavatsakivuista ja väsymyksestä onnistuneesti oksentamatta kaikki tuntui jo hetken paremmalta kunnes äiti sanoi tulevaisuudensuunnitelmiani täysin höpönpöpöksi ja naurettaviksi ja aloitti taas sen saman, minkä olen kuullut monta kertaa aiemminkin. Purin huulta ja lähetin ei-järkevän viestin välittämättä tippaakaan. En jaksa enää välittää.

sticks and stones

Itkettää kaiken aikaa, mutta en sitten kuitenkaan itke. Ei sillä, että pitäisin sen väkisin sisälläni, se ei vain tule. Syöminen alkaa vaikeutua entisestään, mieli tekee lähinnä humalaa ja seksiä. Pitäisi kai olla ihan iloinen, että asuu vielä perheen kanssa, muuten vajoaisin vain. Harmi vain, että en tahdo mitään muuta kuin sitä. Humalaa, tuntemattomia ihmisiä, syömättömyyttä. Huminaa.

Ei musta oikeen saa ulos mitään reaktiota mihinkään. Ei naurua, ei kyyneliä, ei mitään.

vetää kännit, kusta housuun ja oksentaa

• perjantaina silmät ensin vuosivat kontrolloimattomasti, sitten oli tärinäahdistukset ja henkeä ei tahtonut saada ja lopulta itkin teatterissa näytöksen lopussa varsin huomaamattomasti. tänään itketti kaiken aikaa, mutta yhtäkään kyyneltä ei silmästä vierähtänyt.
• perjantaina ruokavalioni koostui kahvista, kurkkupastilleista, parista siideristä, muutamasta drinkistä, kahdesta tequilasta ja ranskalaisista. olisin mielelläni jättänyt ne ranskalaiset väliin, mutta se ei kai olisi ollut järkevää. humisi kuitenkin mukavasti, oikein mukavasti.
• marien kanssa oli ihan mukavaa. kilpailtiin ruuan ääressä siitä, kumpi on kamalampi ihminen. en ole ihan varma päädyttiinkö mihinkään tulokseen. ainakin hieman nauratti.
• istun sohvalla yövaatteissa, hiukset kiinni ja silmälasit päässä, näytän toisinaan vähän nörtiltä. söin puikoilla kuppinuudeleita ja oli hetken hyvä olla.
• kaipaan jotain, mutta en ole ihan varma mitä. täytän sitä tyhjää aukkoa nyt taas alkoholilla. tykkään huminasta.

don't let it break your heart

Se päivä oli huono. Aivan mielettömän huono. Lähes jokainen asia, joka olisi voinut mennä pieleen meni pieleen. Itketti, turhautti, ahdisti. Lopulta kyllästyin, jäin bussiin, vaikka olisi pitänyt nousta ja suuntasin sille tutulle ärrälle, jolta on ostettu niin monet tupakat ja kahvit. Tuttu myyjä tervehti iloisesti, jutteli mukavia ja ehdotti jopa, että voisi tarjota kahvin. Emme puhuneet mistään erityisestä tai maailmaa mullistavasta, mutta silti seisoin siinä tovin ja toisen ihan vain juttelemassa enkä lähtiessä voinut olla hymyilemättä. Kahvi jäi tosin ottamatta ja myöhästyin bussista, mutta ei se haitannut.

Tuntuu ihan paskalta, miten unohdun sekuntissa jopa selaisten mielestä, joiden luulin olevan ystäviäni. Vihaan sitä, miten ketään ei vain kiinnosta ja kukaan ei välitä. Se on niin säälittävää, miten paljon huomaan sen taas merkitsevän ja vihaan itseäni siitä, miten annan sen vaikuttaa. Haluan vain jo lähteä täältä. Onneksi elämässä on kuitenkin niitäkin asioita, jotka saavat hymyilemään jopa harmaimpinakin päivinä.

mykkäelokuvassa

Kuuntelin yhtenä päivänä koulun aulassa, kun eräs tyttö itki silmiä päästään täysin avoimesti hänen ystävänsä silittäessä selkää yrittäen rauhoitella. Hän purki kaikki murheensa ulos uikuttaen eikä välittänyt kenestäkään muusta eikä siitä, että kuka vain saattoi kuulla.

Melkein kadehdin tuota tyttöä. Haluaisin itkeä tunteeni ulos, huutaa keuhkojeni täydeltä ja vain saada kaiken pois mieleltäni. Haluaisin olkapään ja silityksiä selkään. Silti kaikki vain kasaantuu ja kasaantuu, järjestän tunteet nätteihin laatikoihin mieleni arkistoihin eikä minusta näy ulospäin kuin huoliteltu hymy ja kova ulkokuori. Ennen tiesin voivani kertoa Pilville mitä vain ja tiesin, että hän tukisi missä vain. Nyt ei ole edes sitä, vain mustakantinen muistikirja ja hiljalleen täyttyvät sivut.

Odotan joka hetki romahdustani, kaikkien tunteiden leviävämistä jokaisen nähtäväksi ja arvosteltavaksi, tuomittavaksi. Harkitsen itseni vahingoittamista päivittäin, en vielä ole jaksanut nähdä vaivaa. Vaatisi liikaa piilottelua, peittelyä, selittelyä.

Alan hiljalleen hyväksyä tämän kaiken. Tämän yksinäisyyden, tämän surun, tämän tuomioni. Suljen vain asiat sisääni kunnes hajoan lopulta.

ameeba

et sä voisi olla mulle vähän kiltti tänä yönä

mul on vitun paha olla

et sä voisi rakastaa mua edes vähän tänä yönä

Ensin itken hysteerisenä, kurkkua repivänä,  katseen sumentamana ja koko kehon kipuillen tärinästä. Jokainen solu, jokainen ajatus huutaa teriä, kipua, tuskaa, sitä, mikä vie sen olon pois. Aallon pyyhittyä yli puen ylle ensimmäiset löytämäni vaatteet ja poistun ulos Isän käskyä totellen. Toinen aalto pyyhkii yli. Keinun läheisen puiston keinussa kyynelten valuessa poskille jaloissa Veljen rumat crocsit, jotka eivät suojele varpaita paleltumiselta. Istun siinä viimeisten katuvalojen sammumiseen asti pelkäämättä ympäröivää pimeää, minkä jälkeen rämmin istumaan kotiportaille haluamatta palata sisään.

Ei näille kyynelille vieläkään näy loppua ja haluan edelleen satuttaa itseäni. Käyn mielessäni läpi paikkoja, jonne voisin lähteä evakkoon, mutta mieli lyö tyhjää. Alle viisi tuntia herätykseen enkä tiedä kykenenkö seuraavaan koulupäivään.

Haluan vain taas kadota, lakata puhumasta. Ei kukaan sanojani täällä kuule.

the truth

Sain tänään kuunnella, kuinka Mummo itki puhelimessa. Ynähtelin satunnaisesti osoittaakseni kuuntelevani, vaikka oikeasti olin siirtänyt hänen puheensa taka-alalle kuin liikenteen meluksi, johon en kiinnitä juurikaan huomiota. Vaikutan ehkä tunteettomalta, mutta kuolema ja menetys ovat asioita, joita en osaa ymmärtää ja joihin en osaa. Ne tekevät oloni epämukavaksi. En käsitä, miten joku voi lakata vain olemasta. Ennen hän oli ja nyt ei enää ikinä. Elintoiminnot lakanneet, ei enää ajattele, ei tunne. Miten se on mahdollista?

Tunnen niin paljon, vaikken osaa käsitellä tunteita. Minä syön tunteeni, oksennan tunteeni, paastoan tunteeni. Minä flirttaan tunteeni, nain ne pois. Minä viillän tunteet, revin ne, kynsin ne auki ja juoksen ne pois. En käsittelemällä käsittele tunteita, hoidan ne pois päiväjärjestyksestä muilla keinoilla. En halua tuntea.

Aloitin tunteiden käsittelemättömyyden jo yläasteella, purin huonot olot oksentamalla ja viiltämällä. Miten minun olisi nyt tarkoitus osata selvittää ne? Voisin kai eritellä kaiken paperille, mutta niiden ajattelukin tuo liikaa tuskaa. En tahdo aloittaa käsittelyä, siirrän ajatukseni muualle.

Ei tästä tule mitään. Haluaisin puhua jonkun kanssa tästä, mutta kirjoittaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Ei ketään kiinnosta enkä osaisi edes paljastaa muille tunteikkuuttani. Huomenna voin taas tupakoida, onneksi.

lost

Ajattelen. Ajattelen koko ajan, jatkuvasti. Olen aivan liian väsynyt kouluviikon jäljiltä enkä tahtoisi kuin maata sängyssä tekemättä mitään. Eilen piti istua iltaa kavereiden kanssa, hymyillä ja nauraa (olisin halunnut vain kotiin nukkumaan) eikä edes nyt viikonloppuna saa hengähtää ja vain olla, sillä pitää jaksaa vetää kasvoille naamio, hymyillä ja leikittää pientä. Olla iloinen, pirteä ja kaikkea muuta, mitä en ole. Haluan vain päästää mieleltäni kaiken, mitä sinne on kasautunut, mutta sanat eivät pakene huuliltani, jotka vääntyvät hymyyn.

Sisälleni on kasautunut ikuisuuksien itku, jota en päästä pakenemaan. Se ei purkaudu, vaikka Äiti kertoo erään rakkaan sukulaisen lentäneen taivaisiin laulaa nyt enkelten kuorossa eikä kyyneleet valu poskille, vaikka sytytämme kynttilän heti aamusta muiden vielä nukkuessa. Veli kysyy, miksi ja pidän ääneni vakaana selittäessäni veritulpista, vanhuudesta ja jaksamattomuudesta.

Aiemmin itketti muista syistä, ehkä täysin syyttäkin ja nyt tämä. Enkä minä näytä suruani, sillä minulla ei ole oikeutta suruun. Enhän minä ollut yhtä läheinen kuin moni muu. Äitikään ei itke.

Olen hemmetin hyvä pitämään tätä kulissia yllä enkä osaa käsitellä mitään. Saatan taas pudota.

hajoan vajoan katoan

come on

Onnellisuutta on paskainen nauru ja vanha zombielokuva, Kielletyn pelaamisen katsominen ja pelin mukana kiroilu, satunnainen tupakointi ja puolin ja toisin vittuilu. Koko päivä vietettynä toisen sängyssä löhöten hiukset jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen viivyttäen kotiin lähtemistä viimeiseen pisteeseen asti. Jatkuvasti jokin nauratti eikä mistään jaksanut murehtia tai välittää, päivä valui ohi liian nopeasti, kun oikeasti siihen hetkeen olisi vain halunnut jäädä ikuisuudenksi. Enkä kertaakaan ajautunut ajattelemaan mitä vittua mä täällä teen.

Eilen, kello oli kai jo kymmenen, kävelin viimein bussipysäkiltä kotiin. Laitoin kuulokkeet korviin, musiikin sopimaan ja nielin itkuni, joka olisi halunnut purkautua siinä kilometrin kävelymatkalla. Ihan vain koska pelkäsin pelkään pilanneeni sosiaaliset suhteeni koulussa, että käy taas kuten yläasteella.

Pitäisi käydä suihkussa, pakata ja meikata ja lähteä taas.

i want to

Taivas alkaa kirkastua bussin kiitäessä Helsingistä kohti kotia, näin jopa auringonnousun. Musiikki soi kuulokkeissa ja silmäluomet tuntuvat sietämättömän painavilta. Kotiin päästessä romahdan sänkyyni meikit edelleen kasvoilla loputtoman väsyneenä.

Yö oli tanssilattian välkkyvien valojen juhlaa, kipeytyviä jalkoja, hymyä, halauksia ja suukkoja. Inhottuani kaikkia sosiaalisia tilanteita parin viikon ajan lähdin hetken mielijohteesta tanssimaan sydänsuruisen ystävän kanssa ja tunsin hetken ylettäväni jonkinlaiseen onnellisuuteen. Tarkoitukseni oli juoda vain vähän kunnes kaveri keksi iskeä tuopin pöytään ja myöhemmin toisen käteen.

Tänään muistin taas, minkä takia suunnittelin lopettavani alkoholin käytön tai ainakin itseni humalaan juomisen. Oloni on sietämätön, ei fyysisesti vaan henkisesti. En jaksa olla, en halua olla enkä osaa taas kuin vain hetkittäin. Vihaan tätä.

kaikki pilalla ja ylikypsää

Jollain mittakaavalla en ole edes huonossa kunnossa. En tunne järisyttävää tarvetta vahingoittaa itseäni, joten olen varmasti kunnossa. Vähän vain eksyksissä, vähän surkeana ja surullisena. Aina satunnaisesti haaveilen teristä, viilloista ja verestä, mietin miten paljon voisin vahingoittaa itseäni, jos muuttaisin omilleni. En kuitenkaan halua tehdä mitään kotona, kun voin tehdä vain niin pientä, ettei se ole vaivan arvoista. Ei kiinnosta mikään säälittävä, minimaalinen, hädin tuskin tuntuva, joten en katkaise itsetuhoisuudettomuuden jatkumista.

En oikeastaan ole ahdistunut, olen vain surullinen ja maassa, ja sitten ajoittain täysin tunnoton ja turta. Yleensä haluan kipua eniten ahdistuneena, en ole varma miksi. Uskoakseni tunnen kivun vähentävän ahdistuksen määrää ainakin hetkellisesti. Tai sitten olen vain ehdollistanut itseni sille. Surussa on kuitenkin jotain siedettävää, mutta ahdistus on kestämätöntä. Se on lamaannuttavaa, sietämätöntä, kestämätöntä. Inhottavaa. Aina välillä se ahdistus iskee, mutta menee sitten ohi. Juuri nyt on vain surkea olla eikä se vaadi itsensä tuhoamista, itsensä tuhoaminen ei vaadi surkeutta. Voi olla hyvä päivä ja saatan silti yllättäen ahdistua ja satuttaa itseäni.

Juuri nyt en haluaisi edes olla. Minulla ei ole juuri mitään yhteyttä muihin ihmisiin ja tavallaan jopa nautin siitä, harkitsen katkaisevani viimeisetkin langat ja lopettavani puhumisen. Voisin olla koulussa yksin, kulkea kaikkialle katse maassa musiikit korvissa. Muuttua näkymättömäksi jokaiselle. Näen unia, joissa puhun "parhaalle ystävälle" asioista, joista haluaisin juuri nyt puhua, mutta herätessä se on mahdotonta. Miksi sanoa kellekään, kun ei ketään kiinnosta. Haluan vain lakata olemasta, muuttua näkymättömäksi. Jos valitsen itse yksinäisyyden ehkä se ei tunnu niin pahalta.

Oon aika varma siitä, että musta ei tule koskaan tarpeeksi hyvää. Ei itselleni, ei muille. Ei kellekään. En edes tiedä miksi enää valitan tänne, kuka valitusta haluaa lukea. Haluan kuitenkin ehkä edelleen purkaa kaiken ulos.

puidaan kaikki huomenna

Mustelmia pitkin jalkoja ääni käheänä kaula syötynä jokainen lihas kipeänä mieli väsyneenä. Haluaisin nukkua vuorokauden tai kaksi, mutta aina sulkiessani silmät mielessäni vilahtaa kuva siitä, kun irrottauduin hetkeksi sen pisamanaamaisen tytön suudelmasta ja näin Kuuran katsomassa suoraan minua kohti kävellessään pois. En saa siitä kiinni, en ole varma oliko se humaltuneen mielen harhakuva vai näinkö oikein enkä edes tiedä kumpaa sen toivoisin olevan.

Sain eilen kuunnella kolmen uuden tuttavuuden kehuja siitä, kuinka olen varmaan täydellinen nainen ja kuinka näytän uskomattomalta upealta hyvältä kauniilta. Ihailu tuntui niin oudolta, niin hämmentävältä, sillä kuka minua kehuisi, kuka minut edes huomaisi enkä osannut suhtautua, kikatin vain hölmönä. Kahden muun kaikottua yksi jäi kaulaani kiinni loppuillaksi, suukotteli halaili antoi huomiota jatkuvasti eikä kadonnut edes siinä vaiheessa, kun pitelin Sointun hiuksia tytön oksentaessa, silittelin selkää ja huolehdin odotellessa tuon poikaystävää, joka oli tulossa Sointua hakemaan. Saattoi bussiin asti, piti kädestä kiinni kävellessä, hölmö tyttönen.

Tänään olen taas itkenyt kuten nykyään kai lähes jokaisena päivänä ja päivinä joina en itke, minua kuitenkin itkettää ilman mitään tarpeeksi pätevää syytä, turhaa tunteilua. Hiljaa kaiken keskellä se olo on ja pysyy, vaikka kuinka yritän hymyillä ja nauraa niinä hetkinä, kun en ole aivan yksin. Kävin yhtenä yönä sen mukavan miehen kanssa vanhan kouluni pihassa keinumassa ja pystyin vain tuntemaan miten ne ketjut porautuivat lantiooni.

standing by the wall

Se ei ole helppoa. Tämä ei ole helppoa. Mikään ei ole helppoa. Aamulla jokaista lihasta särkee ja paleltaa enkä voi olla harkitsematta sänkyyn jäämistä. Eilen urheilut menivät taas liian pitkälle ja sain muistutuksen siitä, miten kaikki ei kai olekaan vain tahdosta kiinni. Tänään käytin ensimmäistä kertaa uusia kesäkenkiäni, peitin puolet kasvoistani suunnattoman suurilla aurinkolaseilla ja kirjoitin kaksi psykologian esseetä minimaalisella käsialallani yrittämättä edes kasvattaa sitä sopivan kokoiseksi.

Haaveilen siitä, millainen olisi täydellinen kesä. Ostaisin uuden repun, sellaisen nätin, johon kuitenkin mahtuisi kaikki tarvittava. Pakkaisin sinne kaiken tarpeellisimman vaatteista hammasharjaan, kesävihkon piirroksille ja muistoille ja kertakäyttökameran. Ottaisin kuvia taivaasta, auringonnousuista ja laskuista sekä ihmisistä. Laittaisin jokaisen uuden muiston ylös, etten vain unohtaisi yhtäkään. Rahaa olisi sen verran, että se riittäisi tupakkaan, satunnaisiin kaljotteluihin ja omenoihin. Kulkisin jalan, junilla, busseilla, liftaamalla ja näkisin vanhoja tuttuja, tapaisin uusia. Vaihtaisin paikkaa aina, kun jalkoja alkaisi pistellä sillä tavalla kuin niitä pistelee aina toisinaan, merkkinä tarpeesta liikkua jonnekin. Ruskettuisin auringossa enkä välittäisi sateesta. Tai sitten eläisin kuten sen yhden kirjan poika, Roskisprinssi. Se olisi hienoa. Aina saa haaveilla.

Olen väsynyt. Koeviikko ja maanantaihin asti aikaa opiskella ruotsia. Juon taas liikaa kahvia, vaikka sen piristävä vaikutus on kadonnut teille tietämättömille. Tänään ei kai kannattaisi juosta, mutta en ole varma maltanko kävelläkään. Yleensä kävely vaihtuu aina lopulta edes pieneksi juoksuksi. Olen liian kärsimätön, kävely on liian hidasta. Harkitsen kaivavani puhelimestani sen mukavan miehen numeron ja laittavani viestiä, kuinka kaipaisin seuraa, mutta en oikeastaan edes kaipaa. Seuraan hakeutuminen on jotain, mihin olen vain tottunut.

Voisin kävellä jonnekin tekemään voikukista seppeleen ja ostaa lisää tupakkaa, vaikka polttamistakin piti vähentää.