20 poljettua kilometriä, puoli tuntia lihaskuntoa ja niin paljon helpompi hengittää, ahdistus alkoikin jo painaa kasaan niin, että senttejäkin taisi jo valmiiksi lyhyestä pituudesta kadota. Stressimäärä kasvaa ja sen myötä kontrollintarve lisääntyy enkä enää jaksa millään tapella vastaan. Lisää sääntöjä rajoittamaan elämistä ja syömistä, lisää vaatimuksia itseltä. Ahdistus helpottaa maisemien vilistessä silmissä ja kivun tuntuessa, kulutettua kolmasosa syömisistä on taas niin paljon keveämpi askel.
Ajatukset kiertävät vähän turhan tiukasti sitä vanhaa tuttua kehää enkä ole varma mitä tekisin. Välillä tekee mieli vain antautua virran vietäväksi ja toivoa, että ehkä tällä kertaa onnistun? (Voiko siinä edes onnistua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti