viimeinen kerta

Aina, kun se alkaa uudestaan ajattelen, että tämä on viimeinen kerta. Vain tämän kerran turvaudun tähän ja sitten lopetan, sitten en enää, kunhan vain vielä kerran saan. Nyt sattuu niin paljon, että en kestä ilman tätä. Enää ei ole mitään syytä yrittää pysyä sillä terveellä tiellä, joten yhtä hyvin voin luovuttaa. Ei kukaan kuitenkaan huomaa. Ei kukaan kuitenkaan välitä, miksi sitten itse välittäisin. Kun olen keksinyt tarpeeksi monta pätevää tekosyytä, annan sille vallan. Päätöksen tehtyäni kaivan yleensä mittanauhan esiin.

En vielä laske kaloreita tai liiku pakonomaisesti, olen vain syömättä ja käyn välillä kävelyillä tuulettamassa ajatuksien täyttämää päätäni. En ole tietenkään kokonaan syömättä, lupasin itselleni syöväni kerran päivässä edes jotain pientä, ihan mitä vain. Ajattelen, että voin milloin tahansa lopettaa ja alkaa taas syödä kunnolla, kunhan nyt vain hetken helpotan henkistä helvettiäni. Oikeasti se on suuri valhe, koska aliravitsemus ruokkii aina entisestään vääriä käytösmalleja ja johtaa vain toiseen henkiseen helvettiin. En kuitenkaan jaksa vielä välittää.

Aina, kun se alkaa uudestaan tuntuu vähän turvallisemmalta. Tuntuu siltä kuin olisi kontrolli edes jostain, kun se tuntuu hävinneen kaikilla muilla elämän osa-alueilla. Luihin asti ylettävä kylmyys tuntuu tutulta syliltä, johon on mukava palata edes hetkeksi vierailulle. Tupakkaa ja kahvia, mitä muuta sitä elämältä kaipaisikaan.

Ajattelen, että lopetan kunhan vain mahdun kaapissa odottaviin housuihin. Ajattelen, että en minä tätä kauheasti enkä kauhean pahasti, ihan vähän vain, ihan hetken vain. Tiedän syöttäväni itselleni valheita. Ei sillä ole väliä mahdunko niihin housuihin, ei se tuo kuin hetken hymyn ja taas uusia tavoitteita saavutettavaksi. Ei se kutistuminen tuo pois lähtenyttä ihmistä takaisin, ei se tee minusta onnellisempaa, ei se tee kauniimmaksi, se ei auta mihinkään. Ainoa apu, minkä siitä saa on ajatusten keskittäminen muuhun kuin tunteiden käsittelyyn. Turruttamaan kipua, tylsistämään pahinta terää.

Tiedostan kaiken väärän ajatusmalleissani ja silti noudatan niitä taas, koska en juuri nyt en jaksa taistella, juuri nyt en jaksa joka päivä valita uudestaan tervettä tietä ja parantumista. Juuri nyt sattuu liikaa enkä osaa vieläkään selvitä vaikeista tunteista terveillä keinoilla.

Aina, kun se alkaa uudestaan pelkään, että nyt on viimeinen kerta. Pelkään sitä todella paljon, sillä jokaisella kerralla sydämeni tuntuu pahemmalta, kehoni tuntuu jaksavan vähemmän. Aina, kun se alkaa uudestaan pelkään, että tällä kertaa tämä vie minut hautaan asti. Silti lähden siihen aina uudestaan.

Mutta ehkä tämä on nyt viimeinen kerta.

kesäkuntoon ja bikinikroppa

"Oot kaunis!"

"Vähänkö toi on kuuma, katso nyt sitä, eikö olekin kuuma?"

"Voi kun oot niin söpö!"

 - Prideillä saamiani positiivisia kommentteja

Yritän keskittyä nauttimaan kesästä, lämmöstä ja kevyeistä kivoista vaatteista vartalovihan ja ahdistuksen sijaan. Ensimmäistä kertaa useaan vuoteen uskaltauduin julkiselle rannalle bikineissä ja rohkenin jopa julkaista siitä kuvan. 

Kehoni ei ole täydellinen enkä osaa olla sen kanssa sinut, vaikka Marie sanoi, että näytän laihtuneen kymmenisen kiloa. Vihani itseäni kohtaan ei kuitenkaan ole syy linnottautua sisälle ja keskittyä vain olemaan syömättä ja liikkumaan vain kaloreita kuluttaakseni. Turvotus ei ole hyvä syy olla näkemättä ihmisiä ja kaloreilla ei saa olla väliä, jos tekee mieli jäätelöä.

Joskus ahdistaa liikaa, mutta ulkona hyvässä seurassa naureskellessa sellaiset unohtuu tai edes vähän helpottaaa ja se on tärkeintä. Bikinikroppa tulee kun laittaa bikinit päälle, ei paastoten itsensä pökräyskuntoon. (näitä asioita yritän muistaa)

tunnenkin ikävää

Päivät on venynyt viikon pituisiksi. Odottavan aika on pitkä, ne sanoo. Viisi päivää mennyt ja tuntuu kuin olisi kulunut jo kuukausi. Mutta ei ole. Yritän keksiä tekemistä jokaiselle päivälle, vaikka väkisin. 18 kilometriä kävelyä, neulontaa ja tv-sarjaputkia, kaksi päivää muuttoroudausta, shoppailua ja aurinkopalvontaa. Mitä vain ja silti on liikaa aikaa, liikaa ajatuksia. Yritän keskittyä järjestelemään tulevaa, keskittyä tulevaisuuteen, mutta kaikki etenee liian hitaasti eikä paljoa ole tehtävissä.

Kahden kesän vakishortsit ovat nyt päältä putoavan löysät. Viimeksi kolme neljä vuotta sitten mahtuneet shortsit istuvat täydellisesti päälle. Silti en hahmota sitä. Näen vain kaikkialla liikaa ja ylimääräistä. Lasken jokaisen suupalan ja ratkaisu kaikkeen löytyy kutistumisesta.

kokoa pienempänä tahtoo vain pienemmäksi

Kaipa se on tää aika vuodesta, kesä lähestyy ja pääsykoestressi pahenee päivä päivältä. Jatkuvasti taistoa, syödäkö vai eikö syödä, onko se oikeasti niin vaikea kysymys? En ymmärrä ihmisiä, jotka voivat ottaa vain yhden palan leipää tai syödä nätisti pitkin päivää ongelmitta. Haluan kaiken tai en mitään. Päivittäin ajattelen vain täytyy laihtua, täytyy pienentyä, täytyy kutistua. Kaiken aikaa, kaloreita niin syötyjä kuin kulutettuja, vaatekokoja, kiloja ja grammoja. Miksi se on niin vaikeaa?

"Joo joo, lopetan kyllä, kunhan teen vielä tän, kunhan vain laihdun tarpeeksi, kunhan vain joku sanoo mua pieneksi ja taskukokoiseksi."

oksettavaa himojen tunnustusta

Aamujoogaan legginseissä ja rintaliiveissä, hengitän kolme kertaa sisään ja ulos jokaisessa liikkeessä, sarjan toisto kuusi kertaa. Yritän syödä lautasmallin mukaisen lounaan, aamupala usein unohtuu ja kahvia on liian helppo juoda niin paljon, että kädet tärisee. Vettä menee niin, että joka välissä pitää ravata vessassa ja kuuma teekupillinen lämmittää sormia. Kurkkupastilleja on mukava imeskellä, saa välillä suulle jotain tekemistä.

Ruoka kiinnostaa enemmän kuin liikaa, kaupassakäynti on vaarallinen reissu täynnä vastustamattomia houkutteita. Miten paljon kaikkea hyvää onkaan ja sieltä pitää poimia vain ja ainoastaan tarpeelliset - ruisleipää, jos on päässyt loppumaan, ruoka-aineksia, mutta ei mitään liian epäterveellistä ja maitoa. Voi, miten vaikeaa se onkaan, kun nenässä on tuoreen leivän tuoksu, herkulliset leivokset ja makeispussit tanssahtelevät silmissä ja mieli jälleen kuvittelee, että sipsit dipillä maistuu hyvältä. Oi ja voi, miten tahtoisikaan syödä rasvaista pitsaa, vaaleaa pastaa ja pehmeää vaaleaa höttöleipää, herkutella jäätelöllä ja kaikilla muilla mahdollisilla herkuilla. Kaupassa täytyy pitää kiirettä eikä saa jäädä tuijottelemaan himoitsemiaan, rahat polttelee taskussa, mutta vääriä asioita ei saa ostaa. Oikein hävettää myöntää, miten haaveilenkaan eri mauista suussani, kuvittelen unelmissani miten saisin vain syödä syödä syödä ja unissanikin pyörii kaikenlaiset kielletyt hedelmät. Miten tahtoisinkaan maistaa sen kaiken taivaallisen ja syödä kunnes napa ratkeaisi.

Vaikka himoitsen ja haaveilen, kaupassa koriini ei tartu enää heräteostoksia, en päästä itseäni syömään turhuuksia ja vatsakin on oikeasti täynnä vain kerran päivässä. Sillä tietäähän sen, mihin ne kaikki ruokaunelmat johtaa - liian täyteen vatsaan, ahdistuneeseen mieleen, itkuisiin silmiin ja lopulta liian suurella todennäköisyydellä huuhdottuna alas viemäriin kyynelten kera.

there is trouble ahead

Perjantai oli pieni taistelu. Jääkaapissa ei ollut yhtään mitään turvaruokaa, kaikki muu ahdisti ja Aatekin ajatteli, että olen syömättä vain omaa tyhmyyttäni. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammalta tuntui edes aloittaa kokkaaminen ja sitä ahdistavammaksi taistelu pään sisällä kävi. Lopulta muutamien ahdistustupakoiden, yhden kaljan ja parien itkupotkujen jälkeen sain aikaiseksi kokata ja syödä kun kello lähenteli kahtatoista yöllä.

En oikein tiedä enää suhteestani ruokaan, se on sekava ja päivittäin vaihteleva. Välillä kaikki on helppoa eikä mikään ahdista, päiviä, joina ahdistaa ja silti saa nätisti syötyä ja välillä tulee niitä päiviä, joina ei osaa ajatella muuta kuin laihduttamista, syömättömyyttä, mitä tahansa. Silloin tekee mieli skipata kaikki tai ainakin suurin osa ja mielessä pyörii suunnitelmat kuinka laihtua mahdollisimman nopeasti, kuinka käyttää kaikki aika urheiluun, kuinka unohtaa kaikki muu. Eihän sitä pitäisi välittää ja tulisi muistaa terveellisyys, mutku, entä jos…

Nyt olen kotona ja pitäsi hoitaa asioita, vaikka asioiden hoitaminen on ehkä inhottavinta maailmassa. Etenkin hammaslääkärin ajanvarauspuhelut, joita kammoan ylitse kaiken muun. Huomenna on taas kesä, humala ja ystävät, mutta tänään pitäisi olla neiti aikaansaava.

Huomenna ostan taas ison rasian mansikoita ja muutaman omenasiiderin ja  nauran.

smile for the picture

Päätä pakottaa taas. Kuumat kelit romahduttivat ruokahalun olemattomaksi ja Aatteen suusta ennätti kuulla oot laihtunut ennen kuin kerkesin edes haaveilla. Kaikki kallistuu taas vähän väärään suuntaan ja elämä putoaa raiteiltaan viimeisen työpäivän jälkeen. Juhlissa alkoholi maistui jo liikaa, ruoka taas ei ollenkaan suostutteluista huolimatta - mieluummin leikin juhlien lasten kanssa ulkona vältellen niitä maistaisit edes jotain. Lasten ja aikuisten lähdettyä oli liian hauskaa ja aamulla Aate silitteli selkää, kun minä kumarsin jälleen kerran vessassa. Öiset painajaiset eivät jätä rauhaan, jatkuva heräily ja ahdistuneisuus on arkea, onneksi ei joka yö tarvitse yksin herätä.

Sain sen kirjeen, joka kertoi opiskelupaikattomuudesta. Ensin en uskaltanut kertoa siitä kellekään, sitten yhdelle, sitten toiselle ja vielä kolmannelle. Neljäntenä Aatteelle, viidentenä möläytin sen humalassa kaveriporukalle. Sitten töissä kestin jo vastata kysymyksiin, vaikka kylmyys valuikin pitkin sisintäni jokaisella kerralla. Vanhemmille en tahdo kertoa ennen kuin on varasuunnitelma, suunnitelma b, ratkaisu kaikkeen. En pääse opiskelemaan, mutta -, hyviä ja huonoja uutisia. Pettää ei saa, pettymystä ei voi tuottaa.

Ainakin hiuksistani tulee oranssimmat, pyörän poljin jo Aatteen luo ja kesällä voi lähes aina mennä miten huvittaa ellei lasketa satunnaista keikkatyötä. Aurinko toivottavasti lämmittää ja hymyilyttää eikä aina tarvitse muistaa edes mikä päivä on. Jos hyvä tuuri käy, voin hetkeksi jopa unohtaa sen, että olen taas vuoden tyhjän päällä ennen kuin onnistun löytämään jotain.

she went quietly

20 poljettua kilometriä, puoli tuntia lihaskuntoa ja niin paljon helpompi hengittää, ahdistus alkoikin jo painaa kasaan niin, että senttejäkin taisi jo valmiiksi lyhyestä pituudesta kadota. Stressimäärä kasvaa ja sen myötä kontrollintarve lisääntyy enkä enää jaksa millään tapella vastaan. Lisää sääntöjä rajoittamaan elämistä ja syömistä, lisää vaatimuksia itseltä. Ahdistus helpottaa maisemien vilistessä silmissä ja kivun tuntuessa, kulutettua kolmasosa syömisistä on taas niin paljon keveämpi askel.

Ajatukset kiertävät vähän turhan tiukasti sitä vanhaa tuttua kehää enkä ole varma mitä tekisin. Välillä tekee mieli vain antautua virran vietäväksi ja toivoa, että ehkä tällä kertaa onnistun? (Voiko siinä edes onnistua.)

how to be

Ahdistun nollasta sataan sekunneissa ja valvon myöhään yöhön saamatta ahdistukselta unta. Vietän melkein paljon aikaa hymyillen onnellisen hattarapilven päällä. En ole hetkeen tuntenut tarvetta vahingoittaa itseäni, vaikka ruokaleikkeihin olenkin ajoittain palannut - ihan vahingossa vaan olin vuorokauden syömättä. Olen suurimman osan ajasta täysin kunnossa ja silti herään lähes joka yö vähintään kerran yössä aivan paniikissa painajaisesta.

Haluaisin kamalasti tupakoida liikaa ja lopettaa syömisen, mutta sen sijaan pyrin syömään terveellisesti ja sopivan vähän, liikkumaan riittävästi ja lopettamaan tupakoimisen täysin. Kuitenkin teen liikunnat vaikka väkisin, koska mielessäni velloo edelleen se pahoinvoiva halu kutistua vähän paljon mahdollisimman paljon liikaa.

Välillä tuntuu kuin olisin aivan hukassa.

ärrrr

Leivoin viisi pellillistä suklaakeksejä ja vasta täyttäessä laatikoita alkoi vavisuttaa ja pelottaa enkä ole enää varma uskallanko laittaa kahvihuoneen pöydälle niitä tarjolle tai kuuluuko siihen laittaa jotain terveislappusta tai kertoa, mitä kaikkea keksit sisältää tai mitään. Välillä tulee tällaisia asioita, missä oon niin kamalan epävarma, vaikka ei kuuluisi eikä muut kai olekaan.

Söin itse yhden kekseistä ja iski hirveän syyllinen olo. Nyt sattuu vatsaan. En mä tiiä mitä mä teen.

all of me

Olen kai taas vähän turhan rakastunut syömisongelmaani, mutta humalattakin voi saada sen avulla huminan ja aina tuntuu, että ylittäisi itsensä ja onnistuisi, vaikka onnistuukin oikeasti vain antamaan periksi vääristyneille ajatuksille. Tuntuu vain niin naurettavan hyvältä, että tässä turhassa elämässä minäkin saan kiedottua otteeni jonkin ympärille ja hallittua sitä varmuudella. Sisko alkaa jo ihmetellä vapisevia käsiäni, maailmani heiluu ja pyörii eikä missään muualla ole lämmin kuin tulikuuman suihkun alla lattialla kasaksi kietoutuneena. Kaikki vaatii ponnistelua ja raajat tuntuvat raskailta, mutta samalla olen melkein varma käveleväni pilvissä.

Syömättömyyden keveys on niin tuttu ja turvallinen, syli johon aina palaan. Tietenkin tunnen myös ne huonot puolet, mutta entä jos en enää jaksa välittää tarpeeksi?

Hävettää, mutta parasta on kai olla rehellinen.

sticks and stones

Itkettää kaiken aikaa, mutta en sitten kuitenkaan itke. Ei sillä, että pitäisin sen väkisin sisälläni, se ei vain tule. Syöminen alkaa vaikeutua entisestään, mieli tekee lähinnä humalaa ja seksiä. Pitäisi kai olla ihan iloinen, että asuu vielä perheen kanssa, muuten vajoaisin vain. Harmi vain, että en tahdo mitään muuta kuin sitä. Humalaa, tuntemattomia ihmisiä, syömättömyyttä. Huminaa.

Ei musta oikeen saa ulos mitään reaktiota mihinkään. Ei naurua, ei kyyneliä, ei mitään.

vetää kännit, kusta housuun ja oksentaa

• perjantaina silmät ensin vuosivat kontrolloimattomasti, sitten oli tärinäahdistukset ja henkeä ei tahtonut saada ja lopulta itkin teatterissa näytöksen lopussa varsin huomaamattomasti. tänään itketti kaiken aikaa, mutta yhtäkään kyyneltä ei silmästä vierähtänyt.
• perjantaina ruokavalioni koostui kahvista, kurkkupastilleista, parista siideristä, muutamasta drinkistä, kahdesta tequilasta ja ranskalaisista. olisin mielelläni jättänyt ne ranskalaiset väliin, mutta se ei kai olisi ollut järkevää. humisi kuitenkin mukavasti, oikein mukavasti.
• marien kanssa oli ihan mukavaa. kilpailtiin ruuan ääressä siitä, kumpi on kamalampi ihminen. en ole ihan varma päädyttiinkö mihinkään tulokseen. ainakin hieman nauratti.
• istun sohvalla yövaatteissa, hiukset kiinni ja silmälasit päässä, näytän toisinaan vähän nörtiltä. söin puikoilla kuppinuudeleita ja oli hetken hyvä olla.
• kaipaan jotain, mutta en ole ihan varma mitä. täytän sitä tyhjää aukkoa nyt taas alkoholilla. tykkään huminasta.

älä tee

Makaan sängyssä peiton alla kyynelten valuessa ja kuuntelen, kun äiti avoimesti puhuu jollekin perhetutulle siitä, kuinka huono olenkaan. Mikä pettymys. Mieli tekee viiltää liian syvälle, lopettaa syöminen, lähteä kävelemään, hypätä sillalta alas. Mitä vain, mikä poistaisi tämän tuoman pahan olon. En minä pysty tähän, koko elämäni käyttänyt siihen, kun olen yrittänyt olla tuottamatta pettymystä ja silti ei riitä. Haluan vain kadota.

Enkä kuitenkaan tee muuta kuin makaa tässä ja päätä, että huomenna syön vielä vähemmän, vaikka tämä alkaa jo lipsua kontrollista.

never made me stronger at all

"No, mitä sitten? Mikä on sun suunnitelmas?"

Takana pahoinvointiin ja ahdistukseen asti jännitetyt ja stressatut minuutit tunnit päivät viikot kuukaudet ja lopullinen tulosten selviäminen. Takana oli huumaava onnellisuus ja sekavan uskomaton olo. Busseilla seikkailut, Alkossa viinin metsästys ja niin humaltunut ilta, että mielestä katosivat muistikuvat. Sohvalla huonosti nukutut tunnit ja kipeytyneet hartiat. Aamusta asti krapula ja vapina, liian nopeasti kuluneet tunnit, kun itse sai liikuttua niin hitaasti.

Päästessäni lopulta autoon, Äiti ahdisti nurkkaan kysymyksillään, joihin minulla ei ole vastausta ja joita olen hiljaa pohtinut sanomatta sanaakaan kellekään. Hän puhuu lääketieteellisestä, pääsykokeista ja niihin lukemisesta. Selittää, kuinka helppoa on löytää töitä ja mitä sä nyt oikein haluatkaan elämältäsi. Kakistaessani kuivasta kurkustani en mä tiedä peilissä vilahtaa pettynyt katse ja nielen syvemmälle sanat harkitusta välivuodesta, että löytäisin itseni, paikkani ja sen, mitä haluankaan.

Entä jos olen vain pettymys? Huonot kirjoitustulokset, ei työpaikkaa eikä omaa asuntoa, ei tarkkaa tietoa tulevaisuudesta ja hyvin hatara käsitys siitä kuka oikein olen. Yritän laatia suunnitelmaa, yritän keksiä edes jotain, mutta en vain tiedä. Pelkään tulevia juhlia, kun jokaiselle vieraalle pitää hymyillä ja selittää jotain valheellista kuraa, etten pettäisi kenenkään odotuksia.

Haluun vaan alkaa pudottaa kiloja lopettaa syömisen tappaa itseni urheilulla ja keskittyä vain ja ainoastaan itseni hiljaiseen murhaamiseen.

lost!

Sisko ei taaskaan syö ja alan tiedostaa sen jatkuvasti paremmin. Näen, miten se välttelee tiettyjä ruokia ja juomia, miten se valehtelee syömisistään ja jättää ruokia syömättä jollain verukkeella. Niinku ei riittäisi se, miten se käy jatkuvasti salilla tekemässä rankkaa treeniä. Sen silmänaluset tummuu koko ajan vain enemmän ja öisin kuuntelen, miten se kierii sängyssä valveilla tai nukkuen tosi kevyesti, sillä sen syömättömyys valvottaa sitä. Lisäksi se vahtii mun syömisiä, kiinnittää niihin huomiota ja on huomauttamassa, jos en syö päivän aikana mitään.

Yritän valvoa sen ruokailua, muistuttaa sille syömisestä ja vihjailla Äidille sen kunnosta, mutta mikään ei auta. Äiti ei usko tai ei tahdo uskoa, ei tahdo nähdä, Sisko suuttuu, raivostuu ja huutaa kuten itsekin tekisin, jos se puuttuisi mun syömisiini. Oon ihan hukassa, koska en tiedä miten sitä auttaisin ja mitä paremmin sen ongelmat tiedostan, sitä enemmän alan kiinnittää huomiota omaan ruokailuuni.

Tilanne ahdistaa ja viime viikon arkipäivät tuli elettyä lähinnä mandariineilla, sillä en ahdistukseltani kyennyt syömään kunnolla.

the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

Mä oon hajonnu menny aivan totaalisen rikki mut en silleen et se näkyis muille ulospäin. En usko et kukaan edes arvaa vaikka itse tunnen koko ajan miten silmukka kaulan ympärillä kiristyy kiristymistään. vihreää savua alkoholia tupakkaa liikaa kahvia liian vähän ruokaa teen sen kaiken tunteakseni jotain mutta oon vaan tyhjä ja tunnen vaan sydämen epätavallisen kiivaan tahdin. Pilvi yrittää nyhtää musta ulos tunteita sanoina ja meen vaan lukkoon, koska en pysty. Mä en ole varma pystynkö mihinkään tähän ja pitäiskö mun vaan lopettaa kaikki ettei myöhemmin tuu lisää pahoja tunteita.

Mun huone oli kuukauden ku pommin jäljiltä ja tänään jaksoin vihdoin siivota vaatteet sinne minne ne kuuluu. On se edelleen muuten ihan järkyttävä mut ei mulla ole energiaa tehdä mitään. En ois eilen jaksanu edes nähdä ihmisiä mut sit vaan pakotin itseni siihen. Mä meen vaan huonompaan suuntaan taas joka päivä ja mietin yhä enemmän viiltelyä ja kaikkea muuta paskaa enkä sit kuitenkaan tee mitään paitsi ehkä unohdan syödä mut sitäki teen niin harvoin et se on hädin tuskin mainittavaa.

Aattelin hengaa tän päivän flanussa ja villasukissa koska ne on sopivan lämpimät ja kattoo ohjelmia ja neuloa, koska neulominen on yllättävän viihdyttävää. Senki alotin taas hetken mielijohteesta. Äiti kysy miksen menny tänään auttaa Mummia ja sanoin etten jaksanu, mutta se ei ymmärrä kuinka syvältä se jaksamattomuus tulee luulee vaan et se johtuu eilisestä juhlinnasta.

tyttö on romuna

Perjantai, kaverin kakskymppiset. Istumme baarissa, kaukana toisistamme emmekä vaihda juurikaan sanoja, kerran saan hänet kiinni minua kohti suunnatusta katseesta. Emme me osaa siinä kaikkien edessä, hän selvänä ja minä vain kevyesti humaltuneena. Yksi kaveripojista hyökkää luokseni, pyytää kanssaan tupakalle ja alkaa heti udella, mikä meillä on pielessä kun emme ole kuten muut, kuten normaalit. Ei kaikilla ole tarve imeä toisen aivoja suun kautta ulos julkisilla paikoilla ja hymy päälle.

Päästyämme kaksin hänen luokseen hän kietoo kätensä ympärilleni kävellessäni ohi ja vetää lähelleen. Sillä hetkellä tiedän, että meillä on kaikki edelleen okei, että pelkoni ovat taas olleet silkkaa vainoharhailua eikä ennalta-aavistamista. Uskallan taas nukahtaa hymy huulillani, hänen hengityksensä niskassani ja käsi vyötärölläni.

Vaikka varpaitani ja sormiani on alkanut taas paleltaa, yritän vastustaa kiusausta. Koitan edelleen joka päivä selvitä hajoamatta.

Haluan huutaa haluan heitellä esineitä haluan kiljua ääneni käheäksi haluan itkeä silmäni turvoksiin haluan niiskuttaa neänäni punaiseksi haluan hakata seinään reiän.

Nielen kyyneleet, koitan karistaa pelot mielestä ja harkitsen taas vakaasti, jos ottaisin elämäni ainoaksi tavoitteeksi pienentymisen kutistumisen katoamisen.

En kyllä tahdo olla enää niin tyhmä.