muistatko

Pelkään, että saatan kuolla. Kaikki kuolevat ennemmin tai myöhemmin, mutta ilman mitään syytä tai selitystä joskus pari viikkoa sitten iski vain se pelko ja tunto kuin se olisi lähellä ja isä kaahasi ja olin melkein varma, että nyt se kolaroi. (Totta kai se on hyvin epätodennäköistä ja hullua ja outoa, mutta entä jos.) Ei se kolaroinut, mutta sitten se olo jäi eikä lähtenyt ja odotan edelleen sitä kolaria sitä jotain.

Joten nyt, kun olen kippura kasa itkuisuutta ja synkkää merta, tähdetön taivas ja pureskellut huulet, en tahtoisi poistua asunnosta tai istua auton rattiin, koska olen melkein varma, että jotain tapahtuu enkä halua kuolla kippurana kasana itkuisuutta vaan huumaantunutta hymyä ja varmuutta ja onnellisuutta. En halua, että viimeisenä jää itku ja ahdistus, koska ei sellainen kuolema sovi.