hyvä olla

Elämä tuntuu hyvältä. Tykkään omasta pienestä kodistani (vaikka muiden kanssa asuminen vaatiikin vielä harjoittelua). Rakastan kouluani, ihmisiä siellä ja kaikkia niitä kiinnostavia luentoja (vaikka pelkäänkin aina välillä, että kaikki oikeasti vihaavat mua). Syöminen sujuu hyvin, välillä syön enemmän ja välillä vähemmän, mutta en laske (pelkään kuitenkin lihovani holtittomasti).

Tuntuu hyvältä. Pelkäsin, että elämä oli antanut jo kaiken eikä mitään ollut enää edessä. Onnekseni voin todeta olleeni väärässä.

(Äiti sano, että se on musta ylpeä. Melkeen itkin.)

Opiskelupaikka ja asunto, miten voikaan elämä muuttua viikon sisään niin paljon. Juoksen asioilla, selvittelen juttuja ja teen listoja siitä, mitä kaikkea pitääkään vielä tehdä. Huolimatta stressistä ja kiireestä hengittäminen tuntuu helpommalta ja hymy on herkemmässä (päässä kuiskii hiljaa ääni jonkin on mentävä pieleen ja vastaan sille ehkä koiranpaskaan astuminen riitti huonoksi jutuksi tällä kertaa, jooko, anna kaiken sujua).

En tahdo uskoa ja hiljalleen totun ajatukseen. Saan oman sängyn, kirjahyllyt ja kasvit, saan käydä koulussa, oppia, tehdä muistiinpanoja ja haalarit. Vuoden jumittanut aloillaan ahdistuen enemmän ja enemmän ja äkkiä kaikki etenee suurilla harppauksilla eteenpäin.

Elämä maistuu taas hyvältä ja ostan huomenna kuplivaa, kerrankin on syytä juhlia. Tuntuu kuin olisin vihdoin vapaa.

muistatko

Pelkään, että saatan kuolla. Kaikki kuolevat ennemmin tai myöhemmin, mutta ilman mitään syytä tai selitystä joskus pari viikkoa sitten iski vain se pelko ja tunto kuin se olisi lähellä ja isä kaahasi ja olin melkein varma, että nyt se kolaroi. (Totta kai se on hyvin epätodennäköistä ja hullua ja outoa, mutta entä jos.) Ei se kolaroinut, mutta sitten se olo jäi eikä lähtenyt ja odotan edelleen sitä kolaria sitä jotain.

Joten nyt, kun olen kippura kasa itkuisuutta ja synkkää merta, tähdetön taivas ja pureskellut huulet, en tahtoisi poistua asunnosta tai istua auton rattiin, koska olen melkein varma, että jotain tapahtuu enkä halua kuolla kippurana kasana itkuisuutta vaan huumaantunutta hymyä ja varmuutta ja onnellisuutta. En halua, että viimeisenä jää itku ja ahdistus, koska ei sellainen kuolema sovi.

smile for the picture

Päätä pakottaa taas. Kuumat kelit romahduttivat ruokahalun olemattomaksi ja Aatteen suusta ennätti kuulla oot laihtunut ennen kuin kerkesin edes haaveilla. Kaikki kallistuu taas vähän väärään suuntaan ja elämä putoaa raiteiltaan viimeisen työpäivän jälkeen. Juhlissa alkoholi maistui jo liikaa, ruoka taas ei ollenkaan suostutteluista huolimatta - mieluummin leikin juhlien lasten kanssa ulkona vältellen niitä maistaisit edes jotain. Lasten ja aikuisten lähdettyä oli liian hauskaa ja aamulla Aate silitteli selkää, kun minä kumarsin jälleen kerran vessassa. Öiset painajaiset eivät jätä rauhaan, jatkuva heräily ja ahdistuneisuus on arkea, onneksi ei joka yö tarvitse yksin herätä.

Sain sen kirjeen, joka kertoi opiskelupaikattomuudesta. Ensin en uskaltanut kertoa siitä kellekään, sitten yhdelle, sitten toiselle ja vielä kolmannelle. Neljäntenä Aatteelle, viidentenä möläytin sen humalassa kaveriporukalle. Sitten töissä kestin jo vastata kysymyksiin, vaikka kylmyys valuikin pitkin sisintäni jokaisella kerralla. Vanhemmille en tahdo kertoa ennen kuin on varasuunnitelma, suunnitelma b, ratkaisu kaikkeen. En pääse opiskelemaan, mutta -, hyviä ja huonoja uutisia. Pettää ei saa, pettymystä ei voi tuottaa.

Ainakin hiuksistani tulee oranssimmat, pyörän poljin jo Aatteen luo ja kesällä voi lähes aina mennä miten huvittaa ellei lasketa satunnaista keikkatyötä. Aurinko toivottavasti lämmittää ja hymyilyttää eikä aina tarvitse muistaa edes mikä päivä on. Jos hyvä tuuri käy, voin hetkeksi jopa unohtaa sen, että olen taas vuoden tyhjän päällä ennen kuin onnistun löytämään jotain.

how to be

Ahdistun nollasta sataan sekunneissa ja valvon myöhään yöhön saamatta ahdistukselta unta. Vietän melkein paljon aikaa hymyillen onnellisen hattarapilven päällä. En ole hetkeen tuntenut tarvetta vahingoittaa itseäni, vaikka ruokaleikkeihin olenkin ajoittain palannut - ihan vahingossa vaan olin vuorokauden syömättä. Olen suurimman osan ajasta täysin kunnossa ja silti herään lähes joka yö vähintään kerran yössä aivan paniikissa painajaisesta.

Haluaisin kamalasti tupakoida liikaa ja lopettaa syömisen, mutta sen sijaan pyrin syömään terveellisesti ja sopivan vähän, liikkumaan riittävästi ja lopettamaan tupakoimisen täysin. Kuitenkin teen liikunnat vaikka väkisin, koska mielessäni velloo edelleen se pahoinvoiva halu kutistua vähän paljon mahdollisimman paljon liikaa.

Välillä tuntuu kuin olisin aivan hukassa.

me ei olla mitään teinejä enää

verisuonet kaulallani

Palaset alkavat hiljalleen löytää paikkansa. Se vain tapahtui, yksi ja sitten toinen, kohta kaikki alkoi jo tuntua paremmalta ja hengittäminen helpommalta. Tietenkään vielä ei ole valmista, mutta edes vähän, edes jotain, sekin riittää. Onhan niitä vajoamisiakin päivittäin, edelleen, mutta kaikki on jo niin paljon paremmin.

Pelkään vain uskomattoman paljon, että joku tulee ja potkaisee kaikki ne palaset taas sikin sokin enkä saa niitä enää kasaan.

sticks and stones

Itkettää kaiken aikaa, mutta en sitten kuitenkaan itke. Ei sillä, että pitäisin sen väkisin sisälläni, se ei vain tule. Syöminen alkaa vaikeutua entisestään, mieli tekee lähinnä humalaa ja seksiä. Pitäisi kai olla ihan iloinen, että asuu vielä perheen kanssa, muuten vajoaisin vain. Harmi vain, että en tahdo mitään muuta kuin sitä. Humalaa, tuntemattomia ihmisiä, syömättömyyttä. Huminaa.

Ei musta oikeen saa ulos mitään reaktiota mihinkään. Ei naurua, ei kyyneliä, ei mitään.

vetää kännit, kusta housuun ja oksentaa

• perjantaina silmät ensin vuosivat kontrolloimattomasti, sitten oli tärinäahdistukset ja henkeä ei tahtonut saada ja lopulta itkin teatterissa näytöksen lopussa varsin huomaamattomasti. tänään itketti kaiken aikaa, mutta yhtäkään kyyneltä ei silmästä vierähtänyt.
• perjantaina ruokavalioni koostui kahvista, kurkkupastilleista, parista siideristä, muutamasta drinkistä, kahdesta tequilasta ja ranskalaisista. olisin mielelläni jättänyt ne ranskalaiset väliin, mutta se ei kai olisi ollut järkevää. humisi kuitenkin mukavasti, oikein mukavasti.
• marien kanssa oli ihan mukavaa. kilpailtiin ruuan ääressä siitä, kumpi on kamalampi ihminen. en ole ihan varma päädyttiinkö mihinkään tulokseen. ainakin hieman nauratti.
• istun sohvalla yövaatteissa, hiukset kiinni ja silmälasit päässä, näytän toisinaan vähän nörtiltä. söin puikoilla kuppinuudeleita ja oli hetken hyvä olla.
• kaipaan jotain, mutta en ole ihan varma mitä. täytän sitä tyhjää aukkoa nyt taas alkoholilla. tykkään huminasta.

järistys

Meistä tuli lakkipäitä. Huojuin korkeissa koroissa ihmisten edessä, tärisin pelosta, availin ovea niin ettei aikaa tuntunut muulle jäävän, hyllyt täyttyivät lahja-astioista ja korteista. Mitkä on sun tulevaisuuden suunnitelmat? Hymyilin, kättelin, halasin, kiitin, kilistin, juttelin. Mitä meinaat nyt? Yritin muistaa nimiä, tunnistaa tuntemattomia kasvoja ja vaikuttaa siltä, että tiedän kuka on kukakin. Eikö sulla ole vielä töitä? Join kuoharia, paljon kuoharia, paljon siideriä, tequilaa, minttushotti. Sulla on niin hyvä todistus, mitä kirjoituksissa kävi? Tanssilattia, musiikki vei, valot välähtelivät, jumputus kulki kehon läpi. Aa, no, kyllä se siitä.

Meistä tuli lakkipäitä enkä tahdo kuin pääni aivan mielettömän sekaisin. Tahdon vain tanssia kaikki murheet pois.

never made me stronger at all

"No, mitä sitten? Mikä on sun suunnitelmas?"

Takana pahoinvointiin ja ahdistukseen asti jännitetyt ja stressatut minuutit tunnit päivät viikot kuukaudet ja lopullinen tulosten selviäminen. Takana oli huumaava onnellisuus ja sekavan uskomaton olo. Busseilla seikkailut, Alkossa viinin metsästys ja niin humaltunut ilta, että mielestä katosivat muistikuvat. Sohvalla huonosti nukutut tunnit ja kipeytyneet hartiat. Aamusta asti krapula ja vapina, liian nopeasti kuluneet tunnit, kun itse sai liikuttua niin hitaasti.

Päästessäni lopulta autoon, Äiti ahdisti nurkkaan kysymyksillään, joihin minulla ei ole vastausta ja joita olen hiljaa pohtinut sanomatta sanaakaan kellekään. Hän puhuu lääketieteellisestä, pääsykokeista ja niihin lukemisesta. Selittää, kuinka helppoa on löytää töitä ja mitä sä nyt oikein haluatkaan elämältäsi. Kakistaessani kuivasta kurkustani en mä tiedä peilissä vilahtaa pettynyt katse ja nielen syvemmälle sanat harkitusta välivuodesta, että löytäisin itseni, paikkani ja sen, mitä haluankaan.

Entä jos olen vain pettymys? Huonot kirjoitustulokset, ei työpaikkaa eikä omaa asuntoa, ei tarkkaa tietoa tulevaisuudesta ja hyvin hatara käsitys siitä kuka oikein olen. Yritän laatia suunnitelmaa, yritän keksiä edes jotain, mutta en vain tiedä. Pelkään tulevia juhlia, kun jokaiselle vieraalle pitää hymyillä ja selittää jotain valheellista kuraa, etten pettäisi kenenkään odotuksia.

Haluun vaan alkaa pudottaa kiloja lopettaa syömisen tappaa itseni urheilulla ja keskittyä vain ja ainoastaan itseni hiljaiseen murhaamiseen.

wasted

Täytän samoja, tylsiä kaavakkeita ja lähettelen hakemuksia sinne tänne toivoen, että vielä jostain nappaisi. Tahdon jo pakata laukut ja laatikot, lähteä kauas näistä kuvioista ja monet kerrat vaelletuista kaduista. En ehkä lähtemällä pääse pakoon, mutta ainakin pääsen pois. Toivon kai löytäväni itsenikin sieltä, mikä odottaa.

Tulevaisuuspurkki painaa jo paljon, mutta säästössä ei ole vielä riittävästi ja pelkään, ettei säästöjä kerry tarpeeksi nopeasti ja jalkojen särky käy liian voimakkaaksi.

Valvoin viime yönä viiteen kun valvotutti eikä mikään tunnu oikealta.

the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

that will have to be enough

Ostin kalliin mustakantisen muistikirjan, johon kirjoittelen satunnaisia ajatuksia, asioita joita haluan muistaa ja erilaisia listoja. Siinä on monta sivua, joista jokaisen aion täyttää molemmilta puolilta. Ensimmäiselle sivulle kirjoitin nimeni ja aloituspäivän, kirjan täytyttyä lisään lopetuspäivän. En malta odottaa nähdä, miten sivut täyttyvät ja kannet muuttuvat kuluneemmiksi. Ehkä joskus useiden vuosien päästä luen menneitä ajatuksiani nauraen typeryydelleni tai häveten sokeuttani - tai ehkä vain hymyillen muuten vain kaikelle, minkä on joskus kokenut tärkeäksi kirjoittaa ylös.

Säästin aiemmin lasiseen purkkiin rahaa muuten vain ilman mitään sen suurempaa syytä - ajattelin vain lähteä jonnekin lähelle-kauas, pois. Onnistuin kuitenkin viikossa löytämään jotain, mihin alan oikeasti säästää, jotain mitä alan tavoitella. Se oli ensin sellainen huvittunut päähänpisto, joka parissa päivässä valtasi mieleni.

Tuntuu hassulta, kun tähän asti on vain harhaillut ilman määränpäätä ja nyt tiedän jotain varmaksi. Halusin vain kertoa tänne, kun ei ole ketään, jolle olisin voinut sanoa.

ottaa hetkestä kii

Välillä päivät on helpompi viettää hunningolla, aivan rappiolla huulipunaa huulissa hymyillen tuntemattomille juoden valkoviiniä sekä kaikkea muuta alkaen kello kaksitoista unohtaen syödä vaikka vielä ei saisi lipsua (viili, vähän kasvissosekeittoa, ruisleipä juustolla, kaksi salmiakkitoffeeta), ottaen kai askeleita taaksepäin.

Kello yhdeksältä tyhjä asunto, päänsärky ja sairaalloinen halu kutistua.

Sain vihdoin kuulla päättärien miehen nimen, tiesin aiemmin vain lempinimen.

yhä tuntee sen pojan

Humala nousi takapihalla istuessa hymy huulilla muiden kanssa jutellen, tanssahdellen musiikin tahtiin ja irvistellen kameralle aina, kun joku keksi taas kaivaa sen esiin. Kasattiin tölkeistä kaatuvia torneja, kivuttiin isoiksi ihmiskasoiksi puutarhatuoliin ja naurettiin vain, kun kaljaa läikähti tai kakkua meni mekolle. Aurinko paistoi, koko ajan nauratti ja oli hyvä olla eikä kertaakaan tullut upottua omaan säälittävään synkkyyteen. Tapasin uusia ihmisiä, juttelin ilman kauheita ongelmia ja hymyilin mahdollisimman paljon nauttien kaikesta.

Myöhemmin illasta humala oli suuri ja annoin erään miehen kuljettää kättä niskassani, yläselälläni, piirrellä sormillaan kuvioita, jotka värisyttivät koko vartaloani. Nojasin siihen pienesti maailman huojuessa hassusti ja astuin mukaan siihen leikkiin, jonka heti tunnistin - hymy suunpielessä, pilke silmäkulmassa. En tanssilattialla estellyt, kun tuo pitkä mies kumartui suutelemaan minua enkä kieltäytynyt, kun hän pyysi mukaansa. Pudottaessani kauniin valkoisen mekkoni lattialle tajusin, etten enää voisi perääntyä.

Aamulla päädyin vessaan suunnittelemaan klassista katoamistemppua vain koska vihaan niitä epämukavia hetkiä, kun aamu pyyhkii kaiken pois eikä ole enää mitään sanottavaa. Hän kuitenkin heräsi, pukeutui ja saattoi minut pysäkille hiljaisuuden vallitessa. Onnekseni ei jäänyt seurakseni odottamaan vaan halasi, naurahti, kun sanoin törmäillään ja katosi sitten takaisin tulosuuntaan.

Poltin rauhassa aamutupakkani katsellen aamun ahkeria lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä, satunnaisia ohi ajavia autoja todeten samalla, ettei minua kaduta tai hävetä, vaikka yöllä painoin kynnenjälkiä miehen olkapäihin tunteettomuuden synnyttämistä tunteista.

(Meinasin alkaa itkeä kevätjuhlan jälkeen halatessani Retkeilijää, sillä se saattoi olla viimeinen kerta kun näen häntä.)

Nyt ajattelin vain maata ja nukkua.

Upposin hetki sitten taas liian syvälle synkkyyteeni ajatellen mitä järkeä edes pyristellä vastaan. Lakkasin potkimasta vettä jaloillani antaen itseni vajota alemmas kietoutuen ajatukseen siitä, jos antaisin itseni masentua, päätyä niin pohjalle, että olisin valmis lopettamaan tämän kaiken. Sitten eräs herätteli ja tajusin naurettavuuteni.

standing by the wall

Se ei ole helppoa. Tämä ei ole helppoa. Mikään ei ole helppoa. Aamulla jokaista lihasta särkee ja paleltaa enkä voi olla harkitsematta sänkyyn jäämistä. Eilen urheilut menivät taas liian pitkälle ja sain muistutuksen siitä, miten kaikki ei kai olekaan vain tahdosta kiinni. Tänään käytin ensimmäistä kertaa uusia kesäkenkiäni, peitin puolet kasvoistani suunnattoman suurilla aurinkolaseilla ja kirjoitin kaksi psykologian esseetä minimaalisella käsialallani yrittämättä edes kasvattaa sitä sopivan kokoiseksi.

Haaveilen siitä, millainen olisi täydellinen kesä. Ostaisin uuden repun, sellaisen nätin, johon kuitenkin mahtuisi kaikki tarvittava. Pakkaisin sinne kaiken tarpeellisimman vaatteista hammasharjaan, kesävihkon piirroksille ja muistoille ja kertakäyttökameran. Ottaisin kuvia taivaasta, auringonnousuista ja laskuista sekä ihmisistä. Laittaisin jokaisen uuden muiston ylös, etten vain unohtaisi yhtäkään. Rahaa olisi sen verran, että se riittäisi tupakkaan, satunnaisiin kaljotteluihin ja omenoihin. Kulkisin jalan, junilla, busseilla, liftaamalla ja näkisin vanhoja tuttuja, tapaisin uusia. Vaihtaisin paikkaa aina, kun jalkoja alkaisi pistellä sillä tavalla kuin niitä pistelee aina toisinaan, merkkinä tarpeesta liikkua jonnekin. Ruskettuisin auringossa enkä välittäisi sateesta. Tai sitten eläisin kuten sen yhden kirjan poika, Roskisprinssi. Se olisi hienoa. Aina saa haaveilla.

Olen väsynyt. Koeviikko ja maanantaihin asti aikaa opiskella ruotsia. Juon taas liikaa kahvia, vaikka sen piristävä vaikutus on kadonnut teille tietämättömille. Tänään ei kai kannattaisi juosta, mutta en ole varma maltanko kävelläkään. Yleensä kävely vaihtuu aina lopulta edes pieneksi juoksuksi. Olen liian kärsimätön, kävely on liian hidasta. Harkitsen kaivavani puhelimestani sen mukavan miehen numeron ja laittavani viestiä, kuinka kaipaisin seuraa, mutta en oikeastaan edes kaipaa. Seuraan hakeutuminen on jotain, mihin olen vain tottunut.

Voisin kävellä jonnekin tekemään voikukista seppeleen ja ostaa lisää tupakkaa, vaikka polttamistakin piti vähentää.

oma, kallis ja tarpeeton

Onko tämä elämä tosiaan mennyt siihen, että jokainen kasaa itse itselleen ongelmia, tekee niitä tyhjästä ja ruikuttaa sitten, kuinka onkaan niin kauhea olo eikä mikään ole hyvin. Sitten siinä olossa vain roikutaan epätoivoisina suostumatta päästämään irti. Voisivatko useimmat päästä siitä pahasta, jos olisi vain tarpeeksi tahtoa, tarpeeksi selkärankaa, tarpeeksi asennetta? Tuli keskusteltua aiheesta ja jäin pyörittelemään mielessäni ajatusta olenko minä ongelmieni syypää ja aiheuttaja? ja onko mahdollista, että alkaisin voida paremmin, jos vain päättäisin niin? Jos vain ryhdistäytyisin. Olenko kiinni murheissani ja sen takia kärsin huonoista kausista, voinko huonosti vain sen takia, etten anna itseni voida paremmin? Vai selittyykö kaikki jollain fyysisellä, kuten serotoniinin erityksen häiriönä.

Hymyiles vähän! ja vihaa vähemmän, rakasta enemmän on asioita, joita Retkeilijä toistaa minulle, ensimmäistä silloin, kun oloni näkee silmistä ja toista silloin, kun vihaan kaikkia, kaikkea tai jotain yksittäistä. Yritän kuunnella häntä, ajatella kaiken positiivisesti ja olla iloinen, mutta silti se ei vain taltutu. Jokin kiskoo suunpieliäni alaspäin hymyjen keskeltä ja unohdun bussissa pohtimaan hypoteettisesti kuolemaa, mitä se on, mitä siitä seuraa ja onko itsemurha okei. Älkää käsittäkö väärin, en ole huonompana, olen edelleen liian kiinni elämässä tehdäkseni mitään muuta kuin tupakoinnilla syöpäriskin lisääminen. En vain aamuisin jaksa herätä, en päivisin jaksa olla koulussa enkä jkoulun jälkeen jaksa tehdä muuta kuin maata ja toivoa, että päivä on kohta ohi kuin seuraavassa päivässä olisi jotain odotettavaa, samanlainen sekin. Odotan koko ajan jotakin, vaikka ei ole mitään odotettavaa. En kuitenkaan ole huonona, en huonompana, on pieniä hetkiä joina hymyilen aidosti ja kaikki on okei kunnes hetki menee ja olen taas jossain muualla. Kuolemaa on kuitenkin kiehtova pohtia eri kannoilta, ihan vain teoriassa, ihan vain hypoteettisesti.

Enää kaksi koulupäivää ja alkaa koeviikko eikä enää kauaa, niin alkaa loma. Odotan lomaa, vaikka tiedän sen menevän suurimmaksi osaksi juosten pyöräillen rullaluistellen koko päivän pitkin päivää jatkuvasti, koska sitä ovat kaikki kesäni olleet riparin jälkeen miinus Kuuran kanssa vietetty kesä. Tiedän, että tulen viettämään kesän suurimmaksi osaksi yksin seuranani musiikki ja koulukirjat, mutta ei se haittaa, ei oikeasti enää. Olen tullut sinuiksi kuolleen sosiaalisen elämäni kanssa, oppinut, ettei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Maanantaina en selvinnyt ruotsin tunnille vaan päädyin kivelle istumaan kahvikuppi kädessäni, tupakoiden ja lukien hyvää kirjaa enkä oikeastaan muista lähiajoilta mitään parempaa hetkeä, olin kenen tahansa seurassa. Muut ovat lähinnä alkaneet välillä jopa ärsyttämään ja löydän itseni toivomasta, että voisin olla yksin tupakalla, ettei olisi mitään sosiaalista elämää, jota täytyisi ylläpitää. Enkä enää edes yritä jutella, jos vähänkään kuulostaa siltä, ettei toista vaan kiinnosta. Väliäkö sillä? Minä viihdyn yksin. Turha yrittää näyttää, että voisin olla kivaa seuraa. Kelvollista seuraa. Yksin on helpompaa, mitä turhaan paskoa itsetuntoaan pohtimalla miksi olen joillekin vain no ehkä kai varmaan. Ei väkisin.

Tää teksti on nyt täyttä kuraa ja yritin työstääkin, mutta vitut. Meen tänään puistoon kavereiden kanssa pienellä porukalla ostetaan mukaan kaljaa ja viiniä ja nautitaan päivästä, vaikka ahdistaakin kauheasti, kun en voikaan paeta suoraan kotiin saman tien.

there is nothing you can do

maanantaina on hyvä olla humalassa
tai edes siinä pienessä hilpeässä hiprakassa
ennen kello kahtatoista (ensimmäinen jo kymmeneltä)
kaksi kaljatuoppia terassilla ja huulipunajäljet
riittävät kaunistamaan senkin päivän
(koko maanantain kestävä känni kelpaisi)

Retkeilijä käski hymyilemään ja minä hymyilin
silti tänään pessimistinä (varauduttu pettymys ei maistunut karvaalta)

toivon että joku huomaisi minutkin

mun vaan pitäis päästä pakoon täältä hetkeksi, pakoon jonnekin minne vain edes illaksi, apua.

it will be a different kind

Olen taas iso kasa solmuja, joita pitäisi kai alkaa aukoa ennen kuin tarvitsee saksia. Rastoiksi asti takutettu hius joka täytyisi liottaa hoitoaineessa ja harjata sitten auki itku silmässä päänahka hellänä.

Syön joka päivä tarpeeksi ja välillä jopa liikaa, mutta en silti ole lähtenyt takaisin kierteeseen. Harkitsen jokaisena aamuna paastoa, mutta vedän silti aina sen aamupalaomenan. Olen jatkuvasti ihan varma, että olen lihonut ja reisiini on tullut lisää raskausarpia, mutta vainoharhailu ei ole uusi juttu. Pyrin kompensoimaan päivittäistä syömistä pakotetulla päivittäisellä liikunnalla. Olen kuitenkin kai edistynyt.

Tunteeni ovat tällä hetkellä kuin vuoristorata. Saatan ensin hymyillä ja kohta sitten itkettää, yksi asia voi laukaista niin pahan ahdistuksen, että sitä ei vain kestä ja kiihdyn nollasta sataan sekuntissa enkä eilen meinannut saada unta kun olin niin pettynyt ja vihainen, että tärisin. Tänään totesin, että oma moka, siinähän sitten kärsii. Ei ole minun ongelmani, jos järkipuhetta ei voi kuunnella. Voisin vain olla yksin, kun ei ihmissuhteista mitään tule.

En tule tällä hetkellä toimeen edes todellisuuden kanssa vaan pakenen jatkuvasti siihen mieleni sisäiseen maailmaan enkä takaisin havahtuessani muista mikä päivä on tai mitä olen tehnyt sinä aikana - tuijotinko vain seinää katse kuolleena vai sainko aikaiseksi jotain. Vaarin kysyessä minne Mummi on kadonnut en osaa vastata, vaikka melko varmasti hymähdin vastaukseksi Mummin sanottua minne lähtee.

Haluaisin vain lähteä ulos kävelemään ja unohtua toiseen maailmaan, mutta täytyy tehdä ruotsin tehtäviä maanantaiksi enkä osaa ruotsia ja eksyisin varmaan muutenkin.

Ps. Anteeksi, sorruin taas eilen ja päätin myös, että "ei ne ole syviä" ei tarkoita, että niitä ei laskettaisi.

Eilen hymyilin aidosti puhuttuani Retkeilijän kanssa

hän tuntui ymmärtävän aidosti, miksi en nuku öisin.

Tänään en ole vielä hymyillyt kuin kahvikupille.