Tasan viikko ja seikkailuni täällä on ohi tältä erää. Viikko ja pitää pakata tavarat takaisin rinkkaan. Viikko ja sitten auto suuntaa takaisin Kotiin.
Neljä viikkoa takana eikä minulla ole vielä edes koti-ikävä. En kaipaa tuttuja katuja, en ratikoiden kolinaa, en ihmisvilinää, en kylmää tuulta. Ainoa ikävää aiheuttava asia on ne rakkaimmat, jotka jäivät taakse. Helsinkiä miettiessäni tunnen, miten rintakehäni päälle laskeutuu henkeä salpaava paino.
Rakastun tähän kaupunkiin päivä päivältä enemmän. Katuihin, joilta löytyy aina jotain uutta, bussikuskeihin, jotka tervehtivät ja ihmisiin, joiden puheesta kuuluu murre. Olen löytänyt ystävän, jonka kanssa voi jutella mistä vain ja suosikkipaikkani koko kaupungista. Olen istunut autossa musiikkien pauhatessa kovalla ja katsellut maisemia, kun olemme ajelleet siellä sun täällä. Olen luistellut, laskenut pulkalla mäkeä, istunut kahviloissa, kiertänyt kirpputoreja ja oppinut kulkemaan busseilla. Olen nauttinut täällä jokaisesta päivästä.
Matka tänne on tehnyt minulle todella hyvää. Olen oppinut taas syömään säännöllisesti ja terveellisesti, olen onnistunut vähentämään alkoholinkäyttöäni huomattavasti ja olen onnistunut löytämään aidon hymyn huulilleni. Olen harjoitellut itseni rakastamista ja itsevarmuutta, opetellut uusia tapoja ajatella asioita ja palautellut mieleen positiivista asennetta.
Olen saavuttanut paljon niistä tavoitteista, mitä itselleni asetin tänne tullessa. En kuitenkaan ole vielä valmis, en lähellekään valmis enkä päässyt kaikkiin tavoitteisiini. En ole vielä päässyt yli viimeisimmästä ihmisestä, jonka lähelleni päästin.
En ole valmis lähtemään kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti