Voin melkein tuntea, miten saumat ratkeilee, kun hiljalleen alan hajota liitoksistani. Koitan pitää mielessä pysy kasassa vielä viisi päivää, voit lauantaina hajota, itkeä, piiloutua peiton alle, tehdä mitä vain, mutta vielä nämä päivät, vielä hetki, mutta se on yllättävän hankalaa. Olin miten päin tahansa, olen aina väärinpäin ja jalkoja pakottaa ahdistuksesta. Stressi paine paniikki ahdistus ikävä kaipuu ratkovat niitä jo valmiiksi heikkoja ompeleita enkä tiedä, miten saisin sille päätöksen.
Kaipaan sitä pörröstä hiuspehkoa, joka oli kiharalla aina suihkun jälkeen kuivuttuaan ja sitä kylkeä, johon saatoin painautua itkemään hiljaa. Niitä hyväntuoksuisia haleja ja korvan taakse piirrettyjä hassuja kuvia. Kauniita unia ja huomenia.
Jos nyt saisin, kaivautuisin siihen kylkeen kuiskuttelemaan itkuisesti kuinka olen surkea ja sen kyljen omistaja silittäisi hiuksiani kuten silloin joskus. Etkä ole, se sanoisi ja kohta hymyilyttäisi. Olispa kaikki niin helppoa.
Kaikki on niin hankalaa ja haluaisin polttavan kuumaan suihkuun kynsimään ihoni auki. Kohta tää kaipuukin katoaa ja niin minäkin.
Mulle ei voi lähettää turhia kommentteja :>
VastaaPoista*halaus*