the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

is it over yet

haluaisin kirjoittaa niin paljon ulos, mutta ehken tällä kertaa selitä kaikkea huomenna voi aina ulista lisää

ajatus ajatus ajatus

a j a t u s

ajatus pelko ajatus

pään puistelu poistamiseksi

kaikki palaavat

Hypähdän puhelimen viheltäessä, pettymys ja pelko vavisuttavat sen ollessa vain Sointu. Muistan sen pienen katseen sunnuntaina bussipysäkillä ja alan pelätä. Niinhän se meni Kuurankin kanssa, yksi pieni sana, lause, kosketus tai katse, joista tajusin myöhemmin. Ei mikään hyvä kestä, ei tämäkään voi kestää.  Enkä tee mitään, en liikauta sormeakaan. Ajatukset huuhtovat ylitseni, niin monen sävyistä. Rahoittelevaa, panikoivaa, välinpitämätöntä ja kyynelistä. Kyllä, ei, eipäs, juupas. Enkä paljasta kellekään sanaakaan, sillä se olisi heikkoa.

Pelkään kiintyä, pelkään välittää. Pelkään, että jostakusta tulee samalla tavalla tärkeä kuin Kuurasta ja sitten se joku lähtee kuten Kuura. Pelkään, etten osaa olla tarpeeksi ja pelkään yrittäväni ihan liikaa. Pelkään hukkaavani itseni ja pelkään kadottavani unelmani. Pelkään jääväni koukkuun, pelkään sitä miten nukun taas paremmin kääriessäni peiton toiselle puolelleni leikkimään toista ihmistä.

Ollessani yksin pelkään sitä tätä ja kaikkea muuta, ajattelen liikaa ja ylianalysoin jokaista pientä asiaa. Muistan minkä takia ajattelin vältteleväni ihmissuhteita ja miksi uskottelin, että se voisi olla vain kaveruutta seksillä. Muistan miksi halusin olla yksin ja miksi vieroitin itseni peitoihmisestä. Muistan taas ne haavat.

Ei se ole vain pelkoa ja vaikeutta, Kielletyn seurassa en pelkää. Yksin vain. Pelkään etten välttämättä osaa tätä enää.

please don't say

Kaulaani koskee vähän yhteen kohtaan enkä ole varma onko se sama kohta kuin viime viikolla vai onnistuiko Kielletty puraisemaan uudesta kohtaa yhtä kivuliaasti. Ei sillä, että se haittaisi, kun se kipu on kuitenkin ainut kipu mitä on sen lisäksi, mitä itseäni onnistun vahingossa telomaan. Jatkuvasti joku paikka kipeänä, mustelmilla tai muuten vain jumissa. Mikään ei oikein tahdo toimia.

Olen kauhean väsynyt ja stressaantunut koko ajan, tein listan stressaavista aiheista ja kohtia kertyi kokonaiset kahdeksan, vaikka pyrin kirjoittamaan vain ne isot jutut. Ei oikeastaan ihmetytä enää, miksi kroppa on ihan sekaisin ja olen väsynyt aamusta iltaan nukuin kuinka vähän tai paljon tahansa. Sain tänään luettua 70 sivua biologiaa, tarkoitus oli lukea koko kirja, mutta väsähdin ihan totaalisesti. Ehkä luen siis huomenna loput 60 sivua ja luen neljässä päivässä seuraavat kaksi kirjaa, jotka minua odottavat. Kaikki vaatteet ovat räjähtäneet ympäri huonetta, maalausta odottavat taulut tukkivat teitä ja mikään ei löydy aamulla kiireessä, mutta energiatkaan eivät riitä siivoamiseen. Kaikkialla vallitsee hallitsematon kaaos sen normaalin hallitun sijaan.

Huomasin tänään ajattelevani onneksi lauantaina pääsee illasta käpertymään Kielletyn viereen säikähtäen sitten itseäni. En anna itselleni lupaa kaivata toisen viereen enkä suostu ikävöimään. Kaikki Kuurasta seuranneet ahdistukset ja pelot alkavat pyöriä mielessä, siinähän opin kuinka toinen saattaa lähteä noin vain ja kuinka ei saa kiintyä, älä nyt toista virheitä tyhmä tyttö. En suostu.

Lisäksi meidän vakikauppa lakkasi myymästä sitä ainoata maitoa, jota suostun juomaan enkä tiedä mitä keksin tilalle.

puidaan kaikki huomenna

Mustelmia pitkin jalkoja ääni käheänä kaula syötynä jokainen lihas kipeänä mieli väsyneenä. Haluaisin nukkua vuorokauden tai kaksi, mutta aina sulkiessani silmät mielessäni vilahtaa kuva siitä, kun irrottauduin hetkeksi sen pisamanaamaisen tytön suudelmasta ja näin Kuuran katsomassa suoraan minua kohti kävellessään pois. En saa siitä kiinni, en ole varma oliko se humaltuneen mielen harhakuva vai näinkö oikein enkä edes tiedä kumpaa sen toivoisin olevan.

Sain eilen kuunnella kolmen uuden tuttavuuden kehuja siitä, kuinka olen varmaan täydellinen nainen ja kuinka näytän uskomattomalta upealta hyvältä kauniilta. Ihailu tuntui niin oudolta, niin hämmentävältä, sillä kuka minua kehuisi, kuka minut edes huomaisi enkä osannut suhtautua, kikatin vain hölmönä. Kahden muun kaikottua yksi jäi kaulaani kiinni loppuillaksi, suukotteli halaili antoi huomiota jatkuvasti eikä kadonnut edes siinä vaiheessa, kun pitelin Sointun hiuksia tytön oksentaessa, silittelin selkää ja huolehdin odotellessa tuon poikaystävää, joka oli tulossa Sointua hakemaan. Saattoi bussiin asti, piti kädestä kiinni kävellessä, hölmö tyttönen.

Tänään olen taas itkenyt kuten nykyään kai lähes jokaisena päivänä ja päivinä joina en itke, minua kuitenkin itkettää ilman mitään tarpeeksi pätevää syytä, turhaa tunteilua. Hiljaa kaiken keskellä se olo on ja pysyy, vaikka kuinka yritän hymyillä ja nauraa niinä hetkinä, kun en ole aivan yksin. Kävin yhtenä yönä sen mukavan miehen kanssa vanhan kouluni pihassa keinumassa ja pystyin vain tuntemaan miten ne ketjut porautuivat lantiooni.

kevät

Eilen olin jo parempana, tänään tunnekuolluus huokuu minusta, mutta en ainakaan voi pahoin ja jaksan jopa hymyillä. En kuitenkaan tiedä johtuiko paremmuus siitä, että sorruin vihdoin viiltämään ja vähän muutakin vai olisinko muutenkin mennyt parempaan suuntaan. En tiedä haluanko tietää, haluan uskoa ettei viiltäminen auttanut oikeasti.

Olin kai taas vähän hunningolla, käytin viimeiset rahani kolmeen omenaan, tupakkaan ja kaljaan, sekä tänään aamulla keräsin hiluista rahat Jaffaan. Piti ottaa vain parit ja lähteä yöksi kotiin, mutta parit vaihtuivatkin seitsemään ja jäin yöksi hänen viereensä nukkumaan. Ilta meni hyvin ja oli mukavaa, joimme, kävimme syömässä ja juttelimme kaikesta näyttelijöistä elokuvista musiikista jumalasta viiltelystä ihmissuhteistä mielenterveysongelmista ja annoin ystävälle sen, mitä hän kai minulta odotti - tukea ja ymmärrystä.

Ystävän puheista kuulsi katkeruus, kun hän jutteli siitä, miten entisemme sillä hetkellä olivat yhdessä, Kuura ja se täydellinen tyttö. Hän ei saanut asiaa mielestään ja asia selvästi vaivasi häntä eikä kai kukaan muu olisi yhtä hyvin voinut tukea ja ymmärtää kuin minä, sillä minun Kuuranihan oli sen tytön kanssa. Mitä pidemmälle ilta meni sitä enemmän tajusin, kuinka yli olenkaan, sillä minä toivon vain, että Kuura ja se täydellinen tyttö ovat onnellisia. Ystävä ei osannut toivoa sitä, ei vielä.

Tänään heräilin aamusta, lopulta nousin yhdentoista jälkeen ja lähdin alle tunti heräämisen jälkeen kohti kotia. Toisessa junassa näytti siltä kuin se olisi pitänyt desinfioida ja pelkästään istumalla saisi kupan ja kuusi muuta, mutta oikeastaan se oli karulla tavalla kaunis kuten se paikka, missä istuin juomassa aamukahviani ja lukemassa.

Kaikessa on oma kauneutensa. Yritän olla taas positiivinen.

Hymyjä:

Eilen paljon syitä, mutta suurinpana öinen ylläri ilotulitus

Tänään värikkäät m&m'sit ja kohta valmistuva todella hyvä ruoka,

ystävän keittämä kahvi, jonka nappasin matkalle mukaan.

ei ole enää olemassa ollenkaan

"Noh, Pinni, mikäs sulla on?"

"Häh? Miten niin?"

"Kun oot noin hiljainen."

"Aa. Joo. Ei mikään."

"Väsyttää vaan?"

"Joo."

Silmät kiinni kasvot kohti aurinkoa

se lämmittää ihoa muttei jääkylmää sisintä.

Kyyneleet silmissä muiden katseiden välttäessä

ja silloinkin kun joku saattaa nähdä

eikä ripsiväriä vahingossakaan aamulla silmiin

poskia ei jaksa enää puhdistaa mustasta maalista.

Silti jaksaa naurattaa hampaiden jäljet iholla

sekä lyönnillä sormesta rikottu iho

viilloilla ihoa ei saa rikkoa

käytetään luovuutta.

Voitko tulla vetämään kynsilläs selän verille

purra näykkiä satuttaa

ei haittaa, vaikka jättäisit jälkiä

kunhan vain laitat mut tuntemaan oloni eläväksi.

Se tyttö on kaunis ja ystävällinen

minä vihaan itseäni.

Oon pahemmassa kunnossa kuin aikoihin.

Päivien hymyt:

Eilen näin kevään ensimmäisen perhosen

Tänään näin bussista käsin kevään ensimmäisiä kukkia
ja vessan seinässä luki "oot ihana".

minä en unohda sinua koskaan

Voin melkein tuntea, miten saumat ratkeilee, kun hiljalleen alan hajota liitoksistani. Koitan pitää mielessä pysy kasassa vielä viisi päivää, voit lauantaina hajota, itkeä, piiloutua peiton alle, tehdä mitä vain, mutta vielä nämä päivät, vielä hetki, mutta se on yllättävän hankalaa. Olin miten päin tahansa, olen aina väärinpäin ja jalkoja pakottaa ahdistuksesta. Stressi paine paniikki ahdistus ikävä kaipuu ratkovat niitä jo valmiiksi heikkoja ompeleita enkä tiedä, miten saisin sille päätöksen.

Kaipaan sitä pörröstä hiuspehkoa, joka oli kiharalla aina suihkun jälkeen kuivuttuaan ja sitä kylkeä, johon saatoin painautua itkemään hiljaa. Niitä hyväntuoksuisia haleja ja korvan taakse piirrettyjä hassuja kuvia. Kauniita unia ja huomenia.

Jos nyt saisin, kaivautuisin siihen kylkeen kuiskuttelemaan itkuisesti kuinka olen surkea ja sen kyljen omistaja silittäisi hiuksiani kuten silloin joskus. Etkä ole, se sanoisi ja kohta hymyilyttäisi. Olispa kaikki niin helppoa.

Kaikki on niin hankalaa ja haluaisin polttavan kuumaan suihkuun kynsimään ihoni auki. Kohta tää kaipuukin katoaa ja niin minäkin.

älä järjetön enää kapinoi

Tunnin kävely raikkaassa ulkoilmassa hiljaisessa metsässä kapeilla poluilla, pyykkien kuivumaan laittaminen ja äidin meikkien korjaaminen ennen kuin hän lähti juhlimaan.

Teen kaiken ja en mitään, tuntuu pahalta ja ei miltään. Kuume tuntuu nousevan ja laskevan kuin vuoristorata, mutta en jaksa mittailla. Ei mua enää mikään saa vaivata. Hymyilen, nauran Disney Channelin huonoille sarjoille, vaikka oikeasti haluaisin itkeä, että saisin tämän sisältäni eikä padot murtuisi myöhemmin huonolla hetkellä.

Kaksi päivää ja siitä on tasan kaksi vuotta, kun minä ja Kuura aloimme seurustella. Ehkä löytyi syy, miksi hän on taas joka yö unissani ja joka päivä mielessäni.

Sur sur surrur surettaa
sano jotain kamalaa
ihan vaan että itkeä saan.

for a moment

Ajattelen kauheasti Kuuraa enkä edes ole varma miksi. Jatkuvasti mieleen tulee pieniä asioita, joille hymyilen ja seuraavaksi haluan itkeä. Ahdistun syömisestä ja imeskelen turhan usein Mynthoneita toivoen, että kurkkukipu turtuisi ja saisin hengitettyä kunnolla. Kuudes päivä ja iso rasia vihdoin tyhjeni ja pääsin ainakin toteamaan, ettei kannata aivastaa kurkkupastilli suussa. En osaa pysyä paikoillani sohvalla, kun vatsa tuntuu täydeltä eikä vartaloa kylmää. Hengittäminen käy entistä hankalammaksi ahdistuksen kanssa. Vatsa tuntuu niin isolta ja löysältä, että itkettää.

Katson lastenleffoja ja itken niiden onnellisia loppuja eikä aivastelulle näy loppua. Näen levottomia unia enkä haluaisi öisin käydä nukkumaan vaan viivyttelen sitä viimeiseen pisteeseen asti. Kaipaisin kauheasti ihmisten näkemistä ja tavallista juttelua, mutta kuume nousi taas enkä voi liikkua kotoa oikein mihinkään. Pitäisi parantua keskiviikkoon mennessä eli en kai saisi jumppailla hetkeen.

Yli viikon olen himoinnut vohveleita. En kuitenkaan voi, en uskalla, en saa. Ajattelen päivittäin, että huomenna sitten, vaikka oikeasti tarvitsen vierelle kivan ihmisen hymyilemään ja jakamaan ne kanssani. Kermavaahdosta hymynaamoja. Eikä oikeastaan ole edes ketään, jonka kanssa tehdä vohveleita ja kikatella.

Kahvia. Kurkkukipua, niiskutusta, aivastelua. Särkyä. Hiukset ponnarilla, ei tietoakaan meikissä ja päällä yövaatteet yötä päivää. Kaikki kuluu niin tuskastuttavan hitaasti.

Jos tänään antaisin itselleni luvan syödä vähän enemmän?

(Okei, on yksi, jonka kanssa haluaisin, mutta siitä ei puhuta.)

silti valvot yösi etkä unta saa

Mustaa kahvia tärinänaiheutuksen ja pahoinvoinnin verran

Pari kuppia lämpöisää vihreetä minttuteetä 

12:40 lasi vadelmakeittoa (~18 kcal)

14:41 lasi vadelmakeittoa (~18 kcal)

Päivän tavoite: 300 kaloria

Ehkä vain tajusin taas, että kyse on itsestäni, omasta päätöksestäni. Syönkö vain enkö, vain minä itse voin siitä määrätä. Yön pimeinä hetkinä se tyttö kuiskasi ethän oikeesti lopeta syömistä ja minä naurahdin, sanoin osittain vaan, koska enhän minä osaisi olla syömättä. Voin kuitenkin kai osata, jos itse tahdon niin, eikö? Kaikkihan riippuu lopussa minusta, siitä laitanko suuhuni mitään.

Ihan vain todella vähäisillä kaloreilla, jooko, ihan pikkaisen syöden vain. Tupakkaa ja kirjoja, pienen pieniä aterioita, ihan vain viisi päivää edes, sitten voit taas kiltisti syödä enemmän, jooko. Ensi viikolla voit syödä taas sopivasti enemmän, koska tarviit sitä silloin ajatteluun, ylppäreihin valmistautumiseen.

Tuntuu kuin tarvisin Kuuraa, en kuollakseni vaan elääkseni. Tuntuu siltä kuin alkaisin taas masentua, jyrkkä alamäki ja jarrut lakanneet toimimasta. Tunnen eläväni, mutten ole elossa, nipistelen itseäni koittaen havahduttaa itseni takaisin tähän maailmaan.

Teen tämän taas. Ihan vain koska voin.

Jos vain saisin ne neljä senttiä pois ennen seuraavaa kuuta niin voin ottaa smileyn ja värjätä hiukset ja hymyillä. Jooko.

I've lost myself again

Varoitus:

sisältää joillekin turhan tarkkaa kuvailua

en suosittele, jos et kestä

2. maaliskuuta, kello 16:48

Jäätelö jääkaappiin pehmentymään tra la laa vähän vehnätortillaa maustevoilla tra la laa televisioon pyörimään kiva ohjelma tra la laa iso kuppi vettä tra la laa jäätelöä helpottamaan urakkaa tra la laa patonkia päälle tra la laa vielä vähän jäätelöä tra la la. Ja niin "pienen" satsin jälkeen vatsa pallottaa, tankkaan sisääni vielä lisää vettä ja kumarran taas posliinisaatanaa. Sormilla tarvitsee vain vähän avittaa kun jo yökin ruskeaa limaa, johon sekoittuu vähän kyyneleitä.

Sen jälkeinen olo on jumalainen. Sen jälkeinen extra menthol tupakka on jumalainen. Kurkkuun koskee vain vähän, koska tällä kertaa ei tarvittu hammasharjaa, joka tekee todella pahaa jälkeä, sattuu aivan saatanasti. En ehkä saanut kaikkea ulos, mutten jaksa välittää, ahdistussikiö on poissa ja kaikki on ainakin hetken aikaa hyvin.

Silmät punoittavat hieman, pesen vessan ja kurlailen vettä. Hampaat uskaltaa pestä vasta myöhemmin, en halua tuhota kiilteitä täysin.

Haluaisin puhua Virtan kanssa. En tästä vaan ihan muusta. Hän osaisi puhua minulle järkeä päähän.

Minä tosiaan olen sairas.

Antakaa anteeksi.

Nyt

Yksi ruisleipä ja paljon mustaa kahvia

Aion syödä tänään vähän

Katson Siskon kanssa elokuvaa, jonka olisin halunnut nähdä Kuuran kanssa. Emme kuitenkaan olleet väleissä, kun se tuli, joten tässä sitä ollaan.

En oikeastaan tunne tällä hetkellä mitään. Ei ole ahdistussikiötä eikä itketä. Voin vain olla tuntematta oikein mitään, juuri tätä hetkeä kaipaan menneessä elämässä. Hetken kaikki on täysin selkeää ja helppoa, niin kovin yksinkertaista.

Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti, mutta nyt on hyvä olla.

etkä sä halua mua satuttaa

Kaikkea hyvää "darramättöä",

Melkein oksettaa.

En voi olla tunnistamatta junalla kulkiessa sitä tiettyä asemaa, jonka yhdistän aina Virtaan, vaikka siihen liittyy myös kaksi muuta tuttavaa. Kuitenkin Virtan kanssa niin monet kerrat seisoin siinä, tulossa, menossa tai odottamassa. Kuinka monta kertaa siinä tulikaan käytyä vain sen kahden viikon aikana. Se salpaa aina hetkeksi hengityksen ihan vain muistojen takia.

Näin tänään taas sen aseman ja aloin kolme tuntia unta saaneilla aivoillani ajattelemaan nykyistä tunnevammaisuuttani. Olin ennen helposti lähestyttävä ja minun kanssani oli helppo jutella, nykyään olen sulkeutuva enkä osaa katsoa ihmisiä pitkään silmiin vaan katselen kattoa, ympäristön pieniä yksityiskohtia enkä oikein tahdo avata suutani, ottaa osaa keskusteluun tai keksiä puheenaiheita. En osaa puhua mistään, varsinkaan omista asioistani ellen sitten satu olemaan humalassa, koska humalassa minusta saa irti kaiken tiedon.

On kuin Kuuran viimeisimpien tekojen jälkeen olisin vihdoin luovuttanut ja antanut periksi, kasvattanut muurit minun ja kaikkien muiden väliin. Viimeisin muurien sisäpuolella käynyt on Virta, jonka jälkeen edes Kuura ei päässyt läpi, vaikka kai yritti. En vain osaa enää, en uskalla enää. Lakkasin uskomasta, että kaikissa on jotain hyvää ja aloin uskoa, että jokainen on mahdollinen kivun aiheuttaja. Se on aika surullista, miten Kuura saikaan muutettua minua.

Koen aina välillä, että joku yrittäisi pommittaa muurejani ja hetken harkitsen, että päästäisin läpi. Ehkä se ei halua mitään pahaa, ehkä sitä oikeasti kiinnostaa. Sitten tulee se yksi väärä sana ja olen taas muurien keskellä - yksin.

Tänään olen ollut darrassa ja hymyillyt, koska eilen olin taas elossa.

somebody that I used to know

500 kaloria

hyi yök oksennus

Yhdellä alkoholi ja muiden seura menee aina edelle, Kaislalle muutuin näkymättömäksi heti seurustelun alettua, Kuura vaihtanut useat kerrat nätimpään ja hoikempaan ja neljännelläkin oma kulta alkoi heti mennä kaiken yhdessä sovitun edelle. Jäljellä ei ole enää juuri ketään.

En ole koskaan ollut hyvä ihmissuhteissa, mutta tämä vaikuttaa jo surulliselta. En vain voi lakata miettimästä, mikä minussa onkaan mennyt niin kovin pahasti pieleen, kun kaikki vain katoavat ympäriltäni. Syksyllä totesin vain etääntyväni kaikista ystävistäni ja nykyään uusi tuttavuus tietää salaisuuden, jota en ole pystynyt edes Pilville kertomaan välillemme tulleiden muurien noustua liian korkeiksi. Ennen kerroin Pilville kaiken.

Eihän yksinäisyys aina niin pahaa tee ja pinnallisetkin ihmiskontaktit riittävät välillä, mutta silti joinain heikkoina hetkinä tuntuu pahalta. Niinä heikkoina hetkinä tuntuu, että läheisimmät välini minulla on blogini lukijoihin, sillä teille voin kirjoittaen kertoa kaiken. Haluaisin kuitenkin toisinaan ihan elämääni ihmisen, joka oikeasti välittäisi. Jonkun, jolle en olisi se viimeinen vaihtoehto.

Ehkä se ei ole mikään ihme, että tämän kaiken jälkeen sitä tahtoisi muuttaa itsensä ihan täysin. Haluaisi uuden luonteen, uuden vartalon, uudet hiukset, uuden tyylin. Haluaisi olla uusi ihminen, että edes joku pysyisi, joku ei vaihtaisi parempaan. Olen jo muuttunut, mutta en kai vielä tarpeeksi. Ehkä vielä joku päivä kelpaan, ehkä vielä joku päivä joku välittää minustakin.

Tarkoitukseni ei ole valittaa vaan tämä on rehellisin postaus, jonka olen aikoihin uskaltanut kirjoittaa. Olen halunnut jo syksystä asti kirjoittaa tästä, mutta en vain ole osannut tai uskaltanut avata sydäntäni.

mitä sä luulit

179 kcal

(suunnitelmaa noudattamalla illalla kasassa 273 kcal

plus kahvi ja tee)

Kadotin kai tunteeni jonnekin matkan varrelle, unohdin lumihankeen tai auton takapenkille, bussin viimeiselle penkkiriville tai baarin tanssilattialle, narikkaan tai pesukoneeseen menneiden farkkujen takataskuun. Katkaisin eilen hetkellisesti välini Kaislaan, jonka laskin vielä joulukuun alussa läheisimpiin ystäviini. Sori, katotaan joskus myöhemmin.

Kaikki valuu pois luotani, kauemmas ja kauemmas enkä tee mitään. Seison vain rannalla katsoen poispäin lipuvaa laivaa, joka on tällä kertaa lastattu tärkeillä ihmisillä ja ihmissuhteilla. Kaisla lakkasi pitämästä yhteyttä ja aina, kun yritin nähdä, hänellä oli parempaa tekemistä kuin samantien alettuaan seurustella, minä olisin muuttunut näkymättömäksi. Hänen syyttäessään minua törkeäksi, päästin köysistä ja vene lähti lipumaan kauemmas ja kauemmas. Olen jo oppinut päästämään ihmisistä irti, niin monta kertaa olen luopunut Kuurasta. Lopulta sekin lakkasi tuntumasta.

Ehkä minulla on traumoja hylätyksi tulemisesta ja sen takia tönäisen muut pois, minkä jälkeen kompensoin heidän katoamistaan syömättömyydellä. Uskon, että se saa minut pienenemään ja pienempänä joku taas välittää, huolestuu, katsoo paniikin sekaisella kauhulla ja minä virnistän huulet kuivina miten niin mullahan on kaikki okei.

Mehukeittoa sitä sokeroimatonta, teetä ja mustaa kahvia. Minusta tuli näkymätön, joten katoamalla teen ehkä itseni taas näkyväksi. Ehkä minut huomaa taas joku, kunhan katoan.

Mietin toista blogiani. Milloin pitäisi ilmoittaa, että olen muuttanut tähän vai pitäisikö vain kadota?

//: Niitä kaloreita tulikin joku 370 + kahvi ja tee. Vedin yli 400 kcal päivän.

mä haluun

Vietin eilisen Sointun kanssa. Söimme kauheasti herkkuja, juttelimme ja jumitimme. Nukahdin sohvalle yhdeksältä, kun yritimme katsoa elokuvaa, sen siitä saa, kun viettää koko edellisen yön juhlimassa. Tänään syötiin lisää ja laskettiin muutama tehtävä matikkaa ennen kuin hän heitti minut takaisin kotiin. Sellaista mukavaa, hidasta yhdessä olemista. Ahdisti vain hieman ruokapöydässä, kun Sointun isän vaimo kyttäsi syömisiäni ja koki tarpeelliseksi kommentoida. Ei voinut edes sanoa, että älä jooko ole vain hiljaa pliis.

Huomasin tänään, että Kuura oli reblogannut jonkun kuvan julkisesta tumblristani. Olisin halunnut heittää puhelimeni seinään sillä samalla sekuntilla. Jos hän vihaa minua niin kovasti, ettei halua edes vastata viesteihini enää ikinä kuten hän sanoi, miksi vierailla siellä? Miksi pitää seurata elämääni etäältä, kun ei halua tietää olemassaolostani yhtään mitään? En aina tahdo ymmärtää, etenkin kun haluaisin hiljalleen jo unohtaa.

Haluaisin vain käydä nukkumaan, vaikka nukuin viime yönä yli kymmenen tuntia. Tänään on kuitenkin äidin syntymäpäivä ja meille tulee sukulaisia ja minun pitäisi ainakin vielä meikata, ehkä myös siivota. Miksi eduskuntoiseksi laittautuminen on näin hankalaa?

Huomenna pitää ryhdistäytyä, laskea matikkaa ja lukea edes vähän kemiaa. Ajattelin elää ensi viikon pelkällä mehukeitolla ja pakkoruokailuilla. Se voisi toimia.

kuka teki minusta tän naisen

Jokaisella tarinalla on alku. Minun tarinani alku on jo kerrottu kertaalleen, aiemmassa blogissani. Ripottelen kuitenkin tiedonmurusia tuntemattomillekin.

Tavallisen perheen esikoinen, perheeseen lisäkseni kuuluu Äiti, Isä, Sisko ja Veli. Koko pienen ikäni asunut samalla pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee kaikki jotain kautta. Perheellä ollut aina ulkokuori kunnossa: Työssäkäyvät vanhemmat, lukiossa opiskeleva esikoinen, urheilullinen ja sosiaalinen keskimmäinen ja jääkiekkoa pelaava nuorimmainen. Pinnan alla asiat eivät aina ole niin kauniita.

Seitsemännellä luokalla koin ensirakkauden. Se oli sähellystä ensin, sitten parin kuukauden seurustelu ja tämän jälkeen puolen vuoden sähellys. Syömishäiriön ensiaskeleet tuli otettua erottuani ensirakkaudestani, minkä lisäksi eroa seurannut masennus väritti kahdeksatta luokkaa. Kävin ensin terveyskeskuksella juttelemassa jonkun naisen kanssa, sitten nupolla, mutta käynnit loppuivat, kun kyllästyin. Se ei vain sopinut minulle.

Rippileirillä opin vihaamaan vartaloani kunnolla, aiemmin itseinho oli keskittynyt minuun eikä ulkokuoreeni. Siellä kuitenkin yksi poika päätti tuhota itsetuntoani, murskata sen kokonaan. Sen leirin jälkeen mikään ei ollut kuten ennen - painoni putosi kymmenen kiloa kesän aikana, mutta pysyi kuitenkin normaalipainon rajoissa. Kuulemani mukaan minua ei meinannut tunnistaa, kun tuon kesän jälkeen palasin kouluun. Niitä särkymiä en ole vieläkään saanut korjattua.

Lähes kaksi vuotta sitten tapasin elämäni toisen suuren rakkauden, Kuuran. Seurustelimme suunnilleen puoli vuotta ja sinä aikana Kuura opetti minulle, miten syödä ja rakastaa itseäni. Meidän piti kai rakastaa toisiamme ikuisesti, mutta hän päätti toisin. Sen jälkeen melkein puolitoista vuotta hän on vetänyt minua läpi helvetin, ja minä olen antanut.

Syksyllä tutustuin Virtaan, jonka kanssa ennätin pyöriä hetken ennen kuin hän muutti takaisin Kauas. Hän oli kuin toisesta maailmasta, Kuuran vastakohta, ja opetti minulle uusia asioita elämästä, positiivisemman elämäntavan, josta yritän nyt epätoivoisesti pitää kiinni.

Elämäni on masennuskausien värittämää syömisongelmaa ja yritän tasapainotella, etten putoaisi lopullisesti. Tässä on osa tekijöistä, joiden summana olen minä.