you don't know

On todella paha olla, en tiedä voiko sitä mitenkään muuten muotoilla. Haluan hajottaa itseni, kadottaa itseni, pistää palasiksi, aivan tomuksi ja haihtua tuulen myötä ilmaan. Haluan vahingoittaa taas itseäni. Jo päiviä ja viikkoja se on kytenyt mielessä ja tarve tuntuu vain kasvavan, vaikka kuinka yritän tukahduttaa sen keinolla millä hyvänsä. Ketä se haittaisi? Todennäköisesti vain minua itseäni ja sekin harmitus tulisi jälkikäteen.

Varpaita paleltaa, kyynelet eivät lopu ja Aate ei vastaa. Pitäisihän minun jo nukkuakin.

how to be

Ahdistun nollasta sataan sekunneissa ja valvon myöhään yöhön saamatta ahdistukselta unta. Vietän melkein paljon aikaa hymyillen onnellisen hattarapilven päällä. En ole hetkeen tuntenut tarvetta vahingoittaa itseäni, vaikka ruokaleikkeihin olenkin ajoittain palannut - ihan vahingossa vaan olin vuorokauden syömättä. Olen suurimman osan ajasta täysin kunnossa ja silti herään lähes joka yö vähintään kerran yössä aivan paniikissa painajaisesta.

Haluaisin kamalasti tupakoida liikaa ja lopettaa syömisen, mutta sen sijaan pyrin syömään terveellisesti ja sopivan vähän, liikkumaan riittävästi ja lopettamaan tupakoimisen täysin. Kuitenkin teen liikunnat vaikka väkisin, koska mielessäni velloo edelleen se pahoinvoiva halu kutistua vähän paljon mahdollisimman paljon liikaa.

Välillä tuntuu kuin olisin aivan hukassa.

keep breathing

Näitä oloja tulee edelleen huolimatta kaikesta hyvästä. Rintakehää alkaa painaa ahdistus ja hengittäminen tuntuu käyvän aina vain hankalammaksi, jalkoja pistelee ahdistuksesta eikä sitä saa loppumaan, vaikka kuinka yrittää niitä liikutella. Mielikin käy taas salakavalasti läpi paikkoja, jossa terät saattavat olla piilotettuina eikä käsi uskalla kokeilla sitä tuttua piilopaikkaa sängynpäädystä, sillä se kokeilu saattaisi päättyä turhan huonosti pitkän odotuksen jälkeen. Toisinaan se mielen synkistyminen kestää vain pienen hetken, on sitten ohi ja valkeaa, ja sen sietää, mutta juuri nyt se tuntuu tunkeutuvan kaikkeen jättäen minut toimintakyvyttömäksi. Koko päivän ja eilen illasta kaikki oli tummaa synkkää sinistä enteillen pahaa pahempaa sietämätöntä.

Pahinta kai on, kun näihin oloihin ei mikään auta. Voihan sitä ajatella iloisia asioita ja yrittää muuta sellaista, mutta oikeasti ne olot on vain kärsittävä läpi. Tietysti on se itsetuhoisuus, jonka uskottelemme olevan pelastuksemme ja pahaa poistava kipu, mutta ei sekään oikeasti auta. Jäisihän sitä jälkiäkin, joita pitäisi sitten selitellä enkä minä vielä ole valmis paljastamaan mieleni satunnaista synkkyyttä. Pitää vain muistaa hengittää, ei se ikuisesti voi kestää. Huomenna kaikki on jo hyvin.

Toivoisin jo näiden hetkien olevan ohi, etten enää ikinä haaveilisi veren vuodattamisesta tai lamaantuisi ahdistuksesta ilman selkeää syytä. Ei sille kai mitään voi, eihän mikään ihme rikkinäistä ihmistä korjaa hetkessä eheäksi, vaikka suunta oikea onkin.

talk about it

Poistin edellisen tekstin, syytän itseäni liikaa, ahdistaa liikaa. Pelkään liikaa muiden tuomiota.

En vaan yksinkertaisesti osaa nyt olla. On niin paljon hyvää ja yritän keskittyä niihin asioihin, mutta silti tuntuu kuin ne pahat asiat roikkuisivat kiinni mun jaloissa ja vetäisivät syvemmälle ja syvemmälle. En ole ihan varma miten pysyn kasassa tän kaiken kanssa, koko ajan tekee enemmän mieli turvautua itseni vahingoittamiseen.

Itkin tänään muutamat kyyneleet ja oon siitä ihan uskomatoman ilonen, vaikka ne tyrehtyikin melkeen heti. Oon myös hymyillyt aidosti, se on aika jännää.

varjot

haluan romahtaa lattialle

kaikkien niiden päntättyjen kirjojen keskelle

tussien ja ruutupaperille kirjattujen muistiinpanojen mereen

itkeä ulos kaiken sen mitä iltaisin pelkään

Viikonloppu oli kahvia ja syömistä, huoneen lattialla makaamista kirjojen keskellä selatessa uudelleen ja uudelleen samoja sivuja. Mieleeni jäi vain pienet asiat jos ihmisen punasolut järjestäisi riviksi ne riittäisivät kiertämään maapallon viidesti, joilla ei loistavia esseitä kirjoiteta. Stressasin kaulalleni kutisevan ihottuman ja yölleni silkan paniikin.

Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen loppuun uuvutettu kehoni ei nukahda välittömästi pään painuessa tyynyyn vaan jään vatvomaan mielessäni tulevaa. Laadin ajatuksissani listoja selviytymisestä ja siitä, missä järjestyksessä asiat tulee hoitaa eikä nukkumatti tule luokseni vieläkään. Enää kuusi tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia, tule uni, tule.

Lisää listoja ajatuksiin, haaveilua huomisen ensimmäisestä tupakasta ja leikkiä, ettei kaikki tunnu hajoavan käsiin. Meinaan kynsiä kutisevan ihon rikki ja harkitsen taas vakavasti terää tietämättä miksi.

Valitus: kuume, huominen koe, matematiikka (ei harjoiteltu), tuhoon tuomitut ihmissuhteet, väsymys, yskä, stressi, tulevaisuudettomuus, painajaiset (eikä ketään jolle itkeä kello viisi herätessä kauhuun), ...

ameeba

et sä voisi olla mulle vähän kiltti tänä yönä

mul on vitun paha olla

et sä voisi rakastaa mua edes vähän tänä yönä

Ensin itken hysteerisenä, kurkkua repivänä,  katseen sumentamana ja koko kehon kipuillen tärinästä. Jokainen solu, jokainen ajatus huutaa teriä, kipua, tuskaa, sitä, mikä vie sen olon pois. Aallon pyyhittyä yli puen ylle ensimmäiset löytämäni vaatteet ja poistun ulos Isän käskyä totellen. Toinen aalto pyyhkii yli. Keinun läheisen puiston keinussa kyynelten valuessa poskille jaloissa Veljen rumat crocsit, jotka eivät suojele varpaita paleltumiselta. Istun siinä viimeisten katuvalojen sammumiseen asti pelkäämättä ympäröivää pimeää, minkä jälkeen rämmin istumaan kotiportaille haluamatta palata sisään.

Ei näille kyynelille vieläkään näy loppua ja haluan edelleen satuttaa itseäni. Käyn mielessäni läpi paikkoja, jonne voisin lähteä evakkoon, mutta mieli lyö tyhjää. Alle viisi tuntia herätykseen enkä tiedä kykenenkö seuraavaan koulupäivään.

Haluan vain taas kadota, lakata puhumasta. Ei kukaan sanojani täällä kuule.

the truth

Sain tänään kuunnella, kuinka Mummo itki puhelimessa. Ynähtelin satunnaisesti osoittaakseni kuuntelevani, vaikka oikeasti olin siirtänyt hänen puheensa taka-alalle kuin liikenteen meluksi, johon en kiinnitä juurikaan huomiota. Vaikutan ehkä tunteettomalta, mutta kuolema ja menetys ovat asioita, joita en osaa ymmärtää ja joihin en osaa. Ne tekevät oloni epämukavaksi. En käsitä, miten joku voi lakata vain olemasta. Ennen hän oli ja nyt ei enää ikinä. Elintoiminnot lakanneet, ei enää ajattele, ei tunne. Miten se on mahdollista?

Tunnen niin paljon, vaikken osaa käsitellä tunteita. Minä syön tunteeni, oksennan tunteeni, paastoan tunteeni. Minä flirttaan tunteeni, nain ne pois. Minä viillän tunteet, revin ne, kynsin ne auki ja juoksen ne pois. En käsittelemällä käsittele tunteita, hoidan ne pois päiväjärjestyksestä muilla keinoilla. En halua tuntea.

Aloitin tunteiden käsittelemättömyyden jo yläasteella, purin huonot olot oksentamalla ja viiltämällä. Miten minun olisi nyt tarkoitus osata selvittää ne? Voisin kai eritellä kaiken paperille, mutta niiden ajattelukin tuo liikaa tuskaa. En tahdo aloittaa käsittelyä, siirrän ajatukseni muualle.

Ei tästä tule mitään. Haluaisin puhua jonkun kanssa tästä, mutta kirjoittaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Ei ketään kiinnosta enkä osaisi edes paljastaa muille tunteikkuuttani. Huomenna voin taas tupakoida, onneksi.

kaikki pilalla ja ylikypsää

Jollain mittakaavalla en ole edes huonossa kunnossa. En tunne järisyttävää tarvetta vahingoittaa itseäni, joten olen varmasti kunnossa. Vähän vain eksyksissä, vähän surkeana ja surullisena. Aina satunnaisesti haaveilen teristä, viilloista ja verestä, mietin miten paljon voisin vahingoittaa itseäni, jos muuttaisin omilleni. En kuitenkaan halua tehdä mitään kotona, kun voin tehdä vain niin pientä, ettei se ole vaivan arvoista. Ei kiinnosta mikään säälittävä, minimaalinen, hädin tuskin tuntuva, joten en katkaise itsetuhoisuudettomuuden jatkumista.

En oikeastaan ole ahdistunut, olen vain surullinen ja maassa, ja sitten ajoittain täysin tunnoton ja turta. Yleensä haluan kipua eniten ahdistuneena, en ole varma miksi. Uskoakseni tunnen kivun vähentävän ahdistuksen määrää ainakin hetkellisesti. Tai sitten olen vain ehdollistanut itseni sille. Surussa on kuitenkin jotain siedettävää, mutta ahdistus on kestämätöntä. Se on lamaannuttavaa, sietämätöntä, kestämätöntä. Inhottavaa. Aina välillä se ahdistus iskee, mutta menee sitten ohi. Juuri nyt on vain surkea olla eikä se vaadi itsensä tuhoamista, itsensä tuhoaminen ei vaadi surkeutta. Voi olla hyvä päivä ja saatan silti yllättäen ahdistua ja satuttaa itseäni.

Juuri nyt en haluaisi edes olla. Minulla ei ole juuri mitään yhteyttä muihin ihmisiin ja tavallaan jopa nautin siitä, harkitsen katkaisevani viimeisetkin langat ja lopettavani puhumisen. Voisin olla koulussa yksin, kulkea kaikkialle katse maassa musiikit korvissa. Muuttua näkymättömäksi jokaiselle. Näen unia, joissa puhun "parhaalle ystävälle" asioista, joista haluaisin juuri nyt puhua, mutta herätessä se on mahdotonta. Miksi sanoa kellekään, kun ei ketään kiinnosta. Haluan vain lakata olemasta, muuttua näkymättömäksi. Jos valitsen itse yksinäisyyden ehkä se ei tunnu niin pahalta.

Oon aika varma siitä, että musta ei tule koskaan tarpeeksi hyvää. Ei itselleni, ei muille. Ei kellekään. En edes tiedä miksi enää valitan tänne, kuka valitusta haluaa lukea. Haluan kuitenkin ehkä edelleen purkaa kaiken ulos.

Se on niin karua huomata päivien päätteeksi olevansa yksin. Hetken luuli, että ehkä kaikki olisi hiljalleen korjaantunut, mutta odotuksen vaihtuessa huokaukseen sulkeutuu sydän ja silmät räpsäyttelevät pois kyyneleitä. Tuntuu kuin hukkuisin siihen välinpitämättömyyden tunteeseen ja eksyisin omaan mieleeni taas, alkaisin taas upota ja sairaat ajatukset kietoutuvat nilkkoihin alkaen hiljalleen taas hivuttautua -- eihän sillä ole kenellekään väliä ne kaikki näkee sun läpi ketään ei kiinnosta.

En tiedä, en taas vain osaa hengittää enkä olla enkä merkitä. En jaksa taistella enkä välittää.

"well isn't this nice"

Musta ei taida olla tähän enää.

anything could happen

Olen nyt rehellinen, sillä olen jo tovin halunnut kirjoittaa tästä, mutten ole saanut ulos: Olen saanut luettua ruotsia 6:sta kappaleesta kaksi ja ihan minimaalisesti kielioppia, lantiollani on neljä uutta punaista suuta nauramassa enkä tänään haluaisi olla tässä. Söin lounaalla vatsan täyteen ja pitkästä aikaa oli se tunne, että saisin kaiken ulos vain kumartumalla. Makasin myöhemmin ikuisuuden sängyllä kykenemättä nousemaan (sattui ja silmissä pimeni aina yrittäessä), sillä tein liikaa lihaskuntoa liian tiuhaan. Olen ihan kauhean väsynyt, sillä tavalla ettei se mene ohi, vaikka kuinka nukkuisin ja mietin taas välillä vahingossa, mitä oikein täällä teen enkä oikeastaan edes saa nukuttua, sillä Nukkumatti ei selvästikään pidä minusta ja saan vain painajaisia aiheuttavaa unihiekkaa, kun hän lopulta tulee käymään. Voin oikeastaan koko ajan vain pahemmin ja pahemmin, vaikka välillä yritänkin hymyillä ja esitän helposti kuin mikään ei olisi vialla.

Tiedostan kuitenkin, että tämä kaikki on vain omaa laiskuuttani ja surkeuttani ja pitäisi vain ryhdistäytyä. Tiedostan, että minulla olisi kaikki ainekset ja mahdollisuudet olla iloinen ja voida hyvin, mutta silti jokin vetää koko ajan alemmas ja alemmas enkä oikein osaa taistella vastaan. En kaipaa ketään pelastamaan itseäni vaan yritän edelleen keksiä keinon pelastautua itse (itseltäni).

Huomenna on kevään viimeinen koe, jonka jälkeen Pilvi tarjoaa kaljan ja lähdemme kai keilaamaan. En ole aivan varma miten selviän koko päivästä, nukun kai kokeen ajan ja sitten vain väkisin. Täytyy kuitenkin yrittää.

Ehkä tämä tästä? Kyllä minä ainakin yritän, sen lupaan ja vannon.

Lopetin muutamien blogien lukemisen, koska ne saavat minut haluamaan syömisen lopettamista. Anteeksi.

mon amie

Terveydellisistä syistä puollan vapautusta koululiikunnan uintikerrasta.

Siinä se on paperilla terveydenhoitajan allekirjoituksen ja leiman kera - minun rajoitukseni, minun epäkohtani, minun surkeuteni revittynä alastomaksi yhdellä lauseella. Se, mikä erottaa minut muista varmaan aina. En minä häpeile niitä enkä halua niitä pois, osaan elää niiden kanssa ja ne ovat osa minua, mutta en silti koe tarvetta lähteä liikuntatunnille klooriveteen esittelemään, kuinka arvet vaihtavat väriä entistä huomattavammiksi ja kuinka niistä voi lukea minun huonoimmat hetkeni.

Masennus on kaunista, taiteellista ja hyväksyttävää niin kauan kun se tarkoittaa viiniä ja runoihin purettuja melankolisia tunteita. Kun se on rikottua ihoa, verta ja kipua, sitä ei haluta kohdata ja siltä halutaan kääntää pää - siinä ei ole mitään kaunista, mitään runollista, mitään mitä haluaisi ymmärtää. Sitä ei halua kukaan kohdata silmästä silmään sellaisen tytön kehosta, johon törmää koulussa, mutta jonka nimeä ei edes tiedä.

Sain myös puhelinnumeron johonkin kriisipuhelimen tapaiseen ja kertauksen, mistä saan apua, jos tulee sellaiselle tarvetta. Tiedoissani on myös nyt ylhäällä, että olen niitä.

ruutuvihkoon se oikeat toiveensa kirjoittaa

pahat sanat toisten huulilta

kastelevat raidallisen tyynyliinan

ääneti, niin kovin ääneti

vain pisarat kuuluvat räjähtäessään kankaan pintaan

Tuntuu niin kauhean surulliselta, kun pelkään joka hetki räjähtäväni ja vetäväni taas kaikki vaatteet vaatekaapista alas huutaen ja itkien samalla ja rauhotun sänkyyn peiton alle vasta sitten, kun äiti uhkaa päivystyksellä tai jollain vastaavalla. Koska niitä räjähdyksiä on jo nähty pari ja nyt taas pinnan alla kuplii ja tunnen sen eikä asiaa yhtään helpota se, miten Sisko tekee mun pahasta olosta jatkuvasti pahemman enkä edes kehtaa sanoa siitä mitään, koska kuka nyt ymmärtäisi miten helvetisti mun tekee mieli satuttaa itseäni ihan vaan, koska se erehtyy taas haukkumaan mua ja tekemään mun olon sellaseks, että mun pitäis vaan lopettaa syöminen tai vaikka kuolla. Käyn tunnin kävelyllä ja vartin tappojuoksulla, teen lihaskuntoa ja venyttelen, vaikka oikeasti haluaisin vain iskeä nyrkin peiliin ja heitellä astioita seinään huutaen ihan vain saadakseni purettua tätä johonkin.

Lisäksi haluaisin puhua ihmisille, mutta en osaa sanoa hei enkä mitä kuuluu, kun viesteihin ei edes saa vastausta ja lopulta mun hetkeksi kasattu itsevarmuus murenee taas itseinhoon ja siihen, kun mietin mikä vittu mussa on taas vialla enkä löydä kuin virheitä, vaikka vielä hetki sitten ajattelin, että ehkä mäkin oon okei ja riitän. Yritän kauheesti uskotella itselleni, että sillä on väliä, vaikka taas tuntuu ettei ole ja voisin lakata yrittämästä. En mä lakkaa, olen sen verran järkevä, mutta harkitsen silti.

Kyllä tää tästä, aivan varmasti tää tästä, pitää vaan kestää. Jos kestää, niin se palkitaan ja vastaan tulee vielä joku, joka välittää mustakin enkä ole ainoa, jota kiinnostaa. Tai ehkä munkin positiivisuus katoaa joku päivä ja kuolen yksin ilman, että kukaan huomaa.

ikuisuus yksi huokaus vain

Rakastan sitä, kun aamulla on se pienen pieni hetki, kun ei muista mitään ja kaikki on hyvin. Silmissä on vielä unen jämät ja mielessä sellainen pehmeys kuin kaikkialla olisi pumpulia. Sitten vain kaikki paha tulvii mieleen ja täyttää kaiken mustan ja harmaan eri sävyillä.

Nyt istun tässä eikä 12 tunnin yöunet vieneet pahaa oloa pois, vaikka niin kovasti toivoin illalla katsellessani tyynyn alle piilotettua Salaisuusrasiaa. Nyt istun tässä, tyhjän asunnon hiljaisuudessa uskoen vakaasti olevani ihan yksin. Uskon, että kaikki vihaavat minua, että minulla ei ole kellekään väliä eikä kukaan välitä.

Lupasin itselleni, ettei enää ikinä yhtään viiltoa, ei enää ikinä yhtään paastopäivää eikä enää ikinä yhtään tahallista oksennusta. Tänään en usko, että kukaan välittäisi, vaikka tekisin tuon kaiken. Tänään uskon, että kukaan ei välitä, vaikka katoaisin.

Tänään haluan pois eikä sillä ole mitään väliä.

come on

Oon vaan ihan helvetin masentunut eikä mulla ole edes ketään, jonka kanssa lähtisin kaljalle juhlistamaan sitä, miten oon muka nyt niin vitun vanha. Kuuntelen tätä, hukun yksinäisyyteni ja riemuitsen sitä, miten jaksoin juosta tänään viisi minuuttia pidempään kuin toissapäivänä.

"Ihan vitun sama, mä luovutan" sopii tällä hetkellä kaikkeen elämässäni. Jokaiseen ihmissuhteeseen, jokaiseen lupaukseen. Ihan kaikkeen.

Angstangst, valivali ja uliuli. Vittu mitä paskaa. Kyllä mä vielä ryhdistäydyn ja teen asioille jotain.

teille ylpeilisin mustelmillani

What's your story?

Hölmö tyttö hymyilee taas ihan vain koska ärrän myyjä hymyilee, kun kävelen hakemaan kahvia ja tupakkaa. Hän polttaa tupakkaansa kaupan edustalla ja kysyy, että kai otan tänään kahvin ja virnistän vastaukseksi. Turhaan rahtasin edes paperit taskussa mukaan, kun he tietävät kuitenkin täysi-ikäisyydestäni. Pitäisi kai lukea kemiaa, mutta ihan kohta. Ehkä vasta bussissa ja kotona? Aurinko paistaa sydämeeni asti, mutta ei lämmitä kehoani tareeksi. Pitäisi kai syödä, mutten tahtoisi. Ehkä sitten illalla.

Arveton on arvoton? Kuvaan olen merkinnyt arpiani, tosin olen saattanut unohtaa joitain. Ei niitä kuitenkaan tule niin paljoa ajateltua, kun ei kukaan niitä näe enkä itse enää kiinnitä huomiota. Mitä arpeni edes kertovat minusta, mikä on niiden tarina? Vai onko niillä edes kertomusta, onko ne jotain, mille voin kääntää selkäni ja nauraa, jos joku kysyy.

Polvet oli pentuna aina ruvilla, koska olin kova menemään. Aina telomassa itseäni, hölmö kömpelys. Selkässäni on arpi, josta minulta on kysytty enkä osaa vastata. Temmeltäessä olen sen kai saanut. Nilkan arven unohdin merkitä, kerran menin tappamaan nilkkani nivelsiteet okei, useammin kuin kerran, mutta vain kerrasta on jäänyt arpia ja liimaside onnistui rikkomaan nilkkani niin, että edelleen voi huomata pieniä arpia. Sattui paljon, kun sidettä otettiin pois. Vitutti, kun nilkan takia olin liikuntakiellossa ja kuljin kepeillä enkä voinut osallistua joukkuevoimistelukisoihin.

Myöhemmin olen saanut polveeni arven, koska onnistuin vetäisemään sen auki urheilun ja kaatumisen seurauksena - rullaluistelin lujaa, kaaduin ja kappas, polvi oli auki. Sitten menin rupeutuneen polven kanssa metsään juoksemaan, kompastuin ja kappas, housut ja lenkkari oli veressä. Sen jälkeen en ole juossut metsässä. Se tapahtui pakkoliikunta-aikana, alkuvaiheessa. En silloinkaan antanut kipeiden haavojen vaikuttaa liikuntaani.

Lisäksi tuo reisi, kun toilailin kännissä. Oliko yllätys.

Ensimmäiset itseaiheutetut tulivat ranteeseen, vasempaan käteen. Olin silloin seiskalla ja kasilla. Arvet ovat pieniä ja vähäisiä, mutta jos tarkasti katsoo, niin kyllä ne huomaa. 

Sitten nilkka, pohje. Nilkan huomaa edelleen, niin iso se on, pohjetta ei niinkään. Lantio, reisi. Niistä ei varmaan tarvitse edes mainita, että edelleen huomaa etenkin suihkun jälkeen. Oikean käden arven raavin ahdistuneena, samoin lapaluun.

Lantion äärettömyysmerkki unohtui merkitä, mutta sekin on jo haalea. Haluaisin tosin kovasti uudistaa sen.

Yllättävän vähän arpia minussa kuitenkin on, mutta ehkä enemmän kuin muilla.

minä en unohda sinua koskaan

Voin melkein tuntea, miten saumat ratkeilee, kun hiljalleen alan hajota liitoksistani. Koitan pitää mielessä pysy kasassa vielä viisi päivää, voit lauantaina hajota, itkeä, piiloutua peiton alle, tehdä mitä vain, mutta vielä nämä päivät, vielä hetki, mutta se on yllättävän hankalaa. Olin miten päin tahansa, olen aina väärinpäin ja jalkoja pakottaa ahdistuksesta. Stressi paine paniikki ahdistus ikävä kaipuu ratkovat niitä jo valmiiksi heikkoja ompeleita enkä tiedä, miten saisin sille päätöksen.

Kaipaan sitä pörröstä hiuspehkoa, joka oli kiharalla aina suihkun jälkeen kuivuttuaan ja sitä kylkeä, johon saatoin painautua itkemään hiljaa. Niitä hyväntuoksuisia haleja ja korvan taakse piirrettyjä hassuja kuvia. Kauniita unia ja huomenia.

Jos nyt saisin, kaivautuisin siihen kylkeen kuiskuttelemaan itkuisesti kuinka olen surkea ja sen kyljen omistaja silittäisi hiuksiani kuten silloin joskus. Etkä ole, se sanoisi ja kohta hymyilyttäisi. Olispa kaikki niin helppoa.

Kaikki on niin hankalaa ja haluaisin polttavan kuumaan suihkuun kynsimään ihoni auki. Kohta tää kaipuukin katoaa ja niin minäkin.

sattuu

Mä itken äänettömiä kyyneleitä ettei pikkusisko kuulisi
hän nukkuu jo pienesti kuorsaten.
Ahdistus avaa suun ammolleen äänettömään avunhuutoon
eikä kukaan oikeasti edes voi kuulla sitä
eikä oikeasti ole ketään kelle sen huutaisi.
Mä itken mennyttä, itken tulevaa, itken itkemistä,
itken sitä miten lantio ja reidet huutaa paina terällä
enkä mä saa, koska sit menis ranttaliks taas koko vuosi.
Päässä toistuu onko sillä väliä ei kukaan välitä
ei kukaan nää tai huomaa eikä ketään kiinnosta.

Onko sillä väliä?

Ei.