Perjantai, kaverin kakskymppiset. Istumme baarissa, kaukana toisistamme emmekä vaihda juurikaan sanoja, kerran saan hänet kiinni minua kohti suunnatusta katseesta. Emme me osaa siinä kaikkien edessä, hän selvänä ja minä vain kevyesti humaltuneena. Yksi kaveripojista hyökkää luokseni, pyytää kanssaan tupakalle ja alkaa heti udella, mikä meillä on pielessä kun emme ole kuten muut, kuten normaalit. Ei kaikilla ole tarve imeä toisen aivoja suun kautta ulos julkisilla paikoilla ja hymy päälle.
Päästyämme kaksin hänen luokseen hän kietoo kätensä ympärilleni kävellessäni ohi ja vetää lähelleen. Sillä hetkellä tiedän, että meillä on kaikki edelleen okei, että pelkoni ovat taas olleet silkkaa vainoharhailua eikä ennalta-aavistamista. Uskallan taas nukahtaa hymy huulillani, hänen hengityksensä niskassani ja käsi vyötärölläni.
Vaikka varpaitani ja sormiani on alkanut taas paleltaa, yritän vastustaa kiusausta. Koitan edelleen joka päivä selvitä hajoamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti