and you see him as you fall asleep

Kun joulukuun viimeinen päivä vaihtui tammikuun ensimmäiseen, vuosi 2013 vuoteen 2014, istuin saunassa ensimmäistä kertaa noin kahteen vuoteen. Olenko ikinä kertonut, kuinka inhoan saunomista? Koska minä todella inhoan sitä. Silti istuin siinä, punaisena ja hikisenä. Hymyilevänä. Kuulimme Kielletyn kanssa raketit saunaan asti, toivotimme toisillemme hyvät uudet vuodet suudelmien kera.

Tuo vuodenvaihde oli parempi kuin yksikään aiemmista. Oli se sama tuttu porukka muutamalla vähennyksellä, juuri sopivasti alkoholia ja juuri sopiva humala, pelit pyöri ja kaikkia nauratti. Asunto tuntui täyttyvän onnellisesta pehmoisuudesta, johon olisin voinut upota ja jäädä vain olemaan. Kiellettykin oli taas se sama tuttu lämmin, vaikka viimeksi olin kai lähes näkymätön. Sain häneltä suukkoja, halauksia, läpsäisyjä pyllylle ja pääsin leikkimään sylikissaa. Päällekäyvä miehenalku ulisi, kuinka hänkin haluaa flirttailla ja pussailla ja eräs häslä nauroi, kuinka on taas niin ällöttävän suloista.

Miten nautinkaan jokaisesta hetkestä, vaikka meinasinkin saunan jälkeen hajota lattialle itkemään sitä kauan sisälle kasaantunutta itkua. Painoin jokaisen hetken mieleeni ja juominenkin pysyi kerrankin rajoissa, sillä halusin muistaa kaiken. Väsymys iski jo kolmen aikoihin, mutta join kiltisti kahvin alas ja valvoin muiden kanssa seitsemään. Hetkeäkään ei halunnut jättää väliin. Muut nukkuivat alakerrassa patjoilla, mutta sain kunnian nukkua Kielletyn kanssa sillä samalla tutulla paikalla. Nukahdin hymy huulillani kuunnellen alakerrasta kantautuvaa vesipiipun porinaa ja puheen sorinaa.

Heräily tapahtui vasta kahden aikoihin, mutta jäin sänkyyn, vaikka uni ei enää tullutkaan. Kielletty nukkui sikeästi ja minä vain makoilin siinä vierellä ja tuijottelin hänen niskaansa. Mieleeni jumiutui vain ajatus siitä, kuinka ikävä minun tulisi sitä niskaa ja niitä luisia hartioita, suoraa nenää ja huulikorua, luisevaa olemusta ja suudellessa varvistelua. Ihan kaikkea, jopa niitä kylmän ja lämpimän poukkoiluja. Hetkellisesti mielessä vilahti jopa se saatanan kirosana, mutta sitä en myönnä, vaikka kuka kysyisi. Päässä pyörii vain yksi kysymys, miksi piti olla tyhmä ja lähteä, kun olisi silloin kuukausi sitten voinut vielä hetkeksi jäädä.

Totean taas, kuinka en vain osaa tätä tai mitään muutakaan. Olen tunteeton, kun pitäisi tuntea ja kun niitä tunteita ei saisi olla, niitä on vaikka muille jakaa. Ajattelin selvinneeni tästä ihmissuhteesta hienosti ilman suunnattomia suruja ja murheita, ilman särkyneen sydämen teippailuja, mutta taisi hän silti varastaa minusta palasen mukaansa sinne 430 kilometrin päähän. Vittu mitä paskaa, onko minun oikeasti pakko välittää.

En lupaa laihduttaa tänä vuonna kymmeniä kiloja enkä lupaa muuttuvani paremmaksi enkä minä usko, että tästä vuodesta tulisi jollain tapaa parempi. Tiedän olevani aivan yhtä hölmö ja tekeväni virheitä, tiedän, että onnellisuus ei tule vain koska vuosi sattui vaihtumaan. Lupaan vain yrittää selvitä ja elää.

deep sea

And I hate the phone

But I wish you'd call

I thought being alone

Was better than, was better than

Oon alkanu kaivata ihmisiä ympärilleni harvemmin ja harvemmin. Haluan jo muuttaa ihan vain, että saisin olla vielä enemmän yksin. Ettei olisi enää ketään häiritsemässä sitä omaa hiljaisuutta, että saisi upota siihen rauhassa. Kuitenkin kaikesta huolimatta olen lauantaista asti kasannut ihmistä muistuttavan mytyn viereeni yön ajaksi. Vitun vitun vittu. Vitun Kielletty.

take care

Päädyin Protupojan juhlista Kielletylle, vaikka se juttu kuoli jo yli kuukausi sitten ja kuoppasin sen samana iltana, kun päädyin baarista sen yhden tytön luokse. Jätin sen jo taakseni ja silti lipsahdin.

Lipsahdus alkoi, kun huomasin hänen vilkaisevan. Uudestaan ja uudestaan. Kun kipitin koroissani pöydästä niistämään, kun istuin pöydässä ja närpin hiljaisena salaattiani, kun hain lisää kahvia tai kuohuvaa. Sitten juttelua, kun paleltiin kantiksen ulkopuolella tupakalla, seuraavalle tupakalle hän antoi takkinsa etten joutuisi palelemaan. Juopon yrittäessä iskeä hän kietoi kätensä suojelevasti hartioilleni, koska sen jälkeen ei uskalla kouria pyllyä toisen yrittäessä päästä vessaan, ei, jos siitä saa jonkun kimppuunsa. Mitään ei ollut pelastettavissa, kun hän bussissa kietoi kätensä vyötärölleni ja lämmitti jäisiä sormiani.

Se kaikki oli niin tuttua ja turvallista, että melkein vihastuttaa. Se sama rutiini, se tuttu tuoksu, se sama vanha paikka sängyssä. Kun ei tarvitse hortoilla löytääkseen vessan eikä pohtia kaappien edessä, mistähän löytyisi lasi. Jossain vaiheessa sitä alkoi taas kaivata, miettiä mitä jos ja ajatella, kuinka mukava siinä vieressä onkaan nukkua, vaikka yöllä Kielletty varastikin peittoni. Onneksi olen järkevä, onneksi olen oppinut Kuurasta. Kuollutta ja kuopattua ei voi takaisin saada. Voin kai vain antaa aikaa ja yrittää unohtaa. Tai sitten ehdottaa, että miten olisi seksi ilman sitoutumista.

Onneksi on suklaata ja Greyn anatomiaa, vaikka itkettääkin, kun kohtua kaivetaan taas ulos puisella lusikalla eikä buranakaan tahdo auttaa. Haluan lähinnä itkeä kaikelle, mutta syytän hormonihirviöyttä.

all you ever wanted was love

Se keskustelu menee aina niin, että toinen sanoo "kyllä se siitä", "kaikki muuttuu vielä paremmaksi" ja/tai "asioilla on tapana järjestyä". Aina olon mennessä huonoon suuntaan ajattelen kestä vielä, kestä vielä yksi päivä joka päivä uudelleen uskoen, että vielä jonain päivänä tulee se hyvä päivä ja olo muuttuu parempaan.

Tähän asti aina on kannattanut jaksaa, on aina tullut parempi päivä. Sitten olen mennyt taas huonoon suuntaan. Se kaikki paha tuntuu aina ikuisuudelta ja alan hiljalleen pelätä, että en enää mene parempaan. Entä jos se ei siitä? Entä jos tää huono jää päälle lopullisesti?

when you grow up your heart dies

Rahtasin peittovaltakunnan vanhempien huoneeseen ja tein sinne isoon sänkyyn itselleni niistä pesän, mutten silti saanut nukuttua kuin kahden kolmen tunnin unet. Oon juonut ihan liikaa teetä ja nyt yö menee varmaan imuroiden ja putsaten, kun ei taaskaan uskalla nukkua ja lupasin äidille jo alkuviikosta, että siivoan. Mua ahdistaa ihan hulluna enkä osaa taaskaan löytää sitä syytä kaikelle tärisen vaan osaamatta mitään. Tekisi mieli vain kävellä pitkin tuntemattomia katuja, potkia lehtiä ja istua satunnaisissa busseissa ja raitiovaunuissa. Kadottaa kaikki seikkailulla. Huomenna pitäis jaksaa mennä kouluun ja sitten alkaa autokoulukin ja mua vaan pelottaa ihmiset, niiden polttavat katseet.

Mulla on kova ikävä Kiellettyä ja mua pelottaa myöntää se. Just nyt haluaisin vain piiloutua sen viereen ja leikkiä, että kaikki olis okei. Katsoa, kun se pelaa ja kuunnella, kun se höpisee jotain mitä en ymmärrä. Silloin on häiritsevän hyvä olla. Samalla musta tuntuu, että tää päättyy kohta enkä tiedä osaanko taas aavistaa vai onko tämä Kuuran jälkeisiä pelkoja.

Ps. En oksentanut.

tyttö on romuna

Perjantai, kaverin kakskymppiset. Istumme baarissa, kaukana toisistamme emmekä vaihda juurikaan sanoja, kerran saan hänet kiinni minua kohti suunnatusta katseesta. Emme me osaa siinä kaikkien edessä, hän selvänä ja minä vain kevyesti humaltuneena. Yksi kaveripojista hyökkää luokseni, pyytää kanssaan tupakalle ja alkaa heti udella, mikä meillä on pielessä kun emme ole kuten muut, kuten normaalit. Ei kaikilla ole tarve imeä toisen aivoja suun kautta ulos julkisilla paikoilla ja hymy päälle.

Päästyämme kaksin hänen luokseen hän kietoo kätensä ympärilleni kävellessäni ohi ja vetää lähelleen. Sillä hetkellä tiedän, että meillä on kaikki edelleen okei, että pelkoni ovat taas olleet silkkaa vainoharhailua eikä ennalta-aavistamista. Uskallan taas nukahtaa hymy huulillani, hänen hengityksensä niskassani ja käsi vyötärölläni.

Vaikka varpaitani ja sormiani on alkanut taas paleltaa, yritän vastustaa kiusausta. Koitan edelleen joka päivä selvitä hajoamatta.

is it over yet

haluaisin kirjoittaa niin paljon ulos, mutta ehken tällä kertaa selitä kaikkea huomenna voi aina ulista lisää

ajatus ajatus ajatus

a j a t u s

ajatus pelko ajatus

pään puistelu poistamiseksi

kaikki palaavat

Hypähdän puhelimen viheltäessä, pettymys ja pelko vavisuttavat sen ollessa vain Sointu. Muistan sen pienen katseen sunnuntaina bussipysäkillä ja alan pelätä. Niinhän se meni Kuurankin kanssa, yksi pieni sana, lause, kosketus tai katse, joista tajusin myöhemmin. Ei mikään hyvä kestä, ei tämäkään voi kestää.  Enkä tee mitään, en liikauta sormeakaan. Ajatukset huuhtovat ylitseni, niin monen sävyistä. Rahoittelevaa, panikoivaa, välinpitämätöntä ja kyynelistä. Kyllä, ei, eipäs, juupas. Enkä paljasta kellekään sanaakaan, sillä se olisi heikkoa.

Pelkään kiintyä, pelkään välittää. Pelkään, että jostakusta tulee samalla tavalla tärkeä kuin Kuurasta ja sitten se joku lähtee kuten Kuura. Pelkään, etten osaa olla tarpeeksi ja pelkään yrittäväni ihan liikaa. Pelkään hukkaavani itseni ja pelkään kadottavani unelmani. Pelkään jääväni koukkuun, pelkään sitä miten nukun taas paremmin kääriessäni peiton toiselle puolelleni leikkimään toista ihmistä.

Ollessani yksin pelkään sitä tätä ja kaikkea muuta, ajattelen liikaa ja ylianalysoin jokaista pientä asiaa. Muistan minkä takia ajattelin vältteleväni ihmissuhteita ja miksi uskottelin, että se voisi olla vain kaveruutta seksillä. Muistan miksi halusin olla yksin ja miksi vieroitin itseni peitoihmisestä. Muistan taas ne haavat.

Ei se ole vain pelkoa ja vaikeutta, Kielletyn seurassa en pelkää. Yksin vain. Pelkään etten välttämättä osaa tätä enää.

can I open my eyes

Vihaan sitä miten elämä vai olenkohan se sittenkin minä solmii taas mielettömät määrät umpisolmuja, vaikka haluaisin kerrankin kauniin rusetin, jonka saa vähällä vaivalla avatuksi.

Voin tuntea taas, miten olen niin tunnevammainen ihminen, kun hautajaisissa en itke vaan haaveilen muiden punaisten nenien ja vetistävien silmien ikuistamisesta tyytyen kuitenkin kuvaamaan kaikkea muuta ja tukemaan muita, kuten minulta odotetaan. Kävelen mummon vierellä auttaen häntä, silitän itkevän siskon selkää ja leikitän serkusta kaiken turhan energian, että puheiden aikana hän ei kyllästyisi. Tunteet suljen sisälleni suloisesti maalattuun rasiaan odottamaan kunnes on aika siivota.

Voin tuntea taas, kuinka olen maailman paskin ihminen, kun olen pitämäni ihmisen kanssa huolimatta siitä, että hän sattuu olemaan koulukaverini entinen. Kaveriporukalla juhliessa Kielletty istui ensin kaukana, sitten lähempänä ja humalluttuaan piti minua sylissään istuessa seistessä kietoi kätensä ympärilleni suukotti kaikkien nähden huolimatta meidän kummankin tunnevammaisuudesta ja paljasti muille joojoo onhan meillä vähän jotain juttua. Aamulla heräsin huomaamaan koulukaverini poistaneen minut kaikkialta ja kirosin osaamattomuuttani sosiaalisten sääntöjen suhteen.

Voin tuntea taas, miten koulustressi riepottelee minua mennen tullen jokaiseen suuntaan saaden niskani jumittumaan, kun mielessä edes vilahtaa ajatus tiistain kuunteluista ja esseestä, jota en ole vielä edes aloittanut ja jonka pitäisi olla huomenna valmiina. Tiedän, kuinka seuraavat viikot tulee viettää kirjoissa kiinni ja kuinka mieleni unohtuu taas ajattelemaan kaikkea muuta, ettei niitä stressaavia asioita tarvisi kohdata.

Kielletyn ansiosta huulillani on kuitenkin pysynyt hymy. Palellessani hän puki nahkatakkinsa päälleni, stressatessani koulukaveria sanoi ei sun tarvii pelätä, piekset sen kuus nolla jos se käy sun kimppuun ja käpertyessäni hänen viereensä nukkumaan totesin, että tämä saattaisi jopa olla kaiken arvoista.

Silti sana parisuhde saa vieläkin minut vavahtamaan kauhusta enkä ihan uskalla olla onnellinen, sillä antaessa sille luvan, se otetaan pois.

please don't say

Kaulaani koskee vähän yhteen kohtaan enkä ole varma onko se sama kohta kuin viime viikolla vai onnistuiko Kielletty puraisemaan uudesta kohtaa yhtä kivuliaasti. Ei sillä, että se haittaisi, kun se kipu on kuitenkin ainut kipu mitä on sen lisäksi, mitä itseäni onnistun vahingossa telomaan. Jatkuvasti joku paikka kipeänä, mustelmilla tai muuten vain jumissa. Mikään ei oikein tahdo toimia.

Olen kauhean väsynyt ja stressaantunut koko ajan, tein listan stressaavista aiheista ja kohtia kertyi kokonaiset kahdeksan, vaikka pyrin kirjoittamaan vain ne isot jutut. Ei oikeastaan ihmetytä enää, miksi kroppa on ihan sekaisin ja olen väsynyt aamusta iltaan nukuin kuinka vähän tai paljon tahansa. Sain tänään luettua 70 sivua biologiaa, tarkoitus oli lukea koko kirja, mutta väsähdin ihan totaalisesti. Ehkä luen siis huomenna loput 60 sivua ja luen neljässä päivässä seuraavat kaksi kirjaa, jotka minua odottavat. Kaikki vaatteet ovat räjähtäneet ympäri huonetta, maalausta odottavat taulut tukkivat teitä ja mikään ei löydy aamulla kiireessä, mutta energiatkaan eivät riitä siivoamiseen. Kaikkialla vallitsee hallitsematon kaaos sen normaalin hallitun sijaan.

Huomasin tänään ajattelevani onneksi lauantaina pääsee illasta käpertymään Kielletyn viereen säikähtäen sitten itseäni. En anna itselleni lupaa kaivata toisen viereen enkä suostu ikävöimään. Kaikki Kuurasta seuranneet ahdistukset ja pelot alkavat pyöriä mielessä, siinähän opin kuinka toinen saattaa lähteä noin vain ja kuinka ei saa kiintyä, älä nyt toista virheitä tyhmä tyttö. En suostu.

Lisäksi meidän vakikauppa lakkasi myymästä sitä ainoata maitoa, jota suostun juomaan enkä tiedä mitä keksin tilalle.

you changed the way you kiss me

Toki. Tiedän, että oikea vastaus olisi hymyillä, hyppiä riemusta ja hehkuttaa onnea joo joo joo todellakin. Ehken vain toimi kuten muut, ehkä mielessäni on jotain pahasti pielessä. Tietenkin olen ihan iloinen, vaikkakin hieman yllättynyt ja ehkä jopa ahdistunut, kun en olekaan kontrollissa ja jouduin luopumaan minulle ah niin rakkaista ohjaksista. Kun kaikki ei mennytkään, kuten suunnittelin.

Menin taas hieman solmuun, vaikka hetki sitten kaikki tuntui selkeytyneen ihan täydellisesti eikä enää ollut pientäkään murhetta synkistämässä taivasta - jäljellä oli vain se stressi kirjoituksista. Nyt ne lähestyvät ja minä eksyn lukiessa rivien väliin mietteisiini. Ehkä pitäisi taas alkaa kirjoittaa asioita ylös tai ehkä pitäisi vain toimia.

Kaiken päälle vielä aivoni tykkävät mössätä yhteen toden ja unen, sumentaa erot niiden välillä. Lopulta huomaan pohtivani tapahtuiko tuo oikeasti vai näinkö vain unta. Ensin olen varma muiston todellisuudesta, mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä epävarmemmaksi muutun.

sun täytyis tehdä jotain järkevää

Kello suunnilleen viisi yöllä, reilusti vajaata tuntia aiemmin vaivuin keveään unenkaltaiseen horrokseen. Havahdun hereille välittömästi Kielletyn kysyessä heilutanko jalkaani vai hakkaako sydämeni tosiaan niin lujaa. Tunnusteltuani oloani joudun toteamaan, että sydämeni tosiaan juoksee pelottavan lujaa ja hetken ajan mietin täytyisikö tosissaan huolestua.

Sata grammaa vaahtokarkkeja ja pieni pala patonkia, mielettömästi kahvia ja kaksi kaljaa. Siirsin koko eilisen kunnollisen ruuan syömistä pidemmälle ja pidemmälle väittäen itselleni voivani syödä myöhemmin tietäen, ettei se hetki välttämättä tule ja säännöllinen ruokailu on tärkeää. Kuinkas sitten kävikään, vaikka näitäkään päiviä ei pitänyt tulla enää.

Onhan se jo opittu, ei saa juoda liikaa kahvia eikä syödä liian vähää. Sydän alkaa häiriöilemään jo vähemmästäkin eikä se todellakaan ole mukavaa. Oikeastaan se on pelottavimpia tunteita, mitä tiedän. Teen paljon tyhmiä ja harkitsemattomia asioita vain tunteakseni olevani elossa, mutta ruualla en tahdo tahdon, mutten saa enää lähteä leikkimään. En halua kuolla yrittäessä tuntea eläväni. En anna enää itselleni tekosyitä jättää syömättä, en vähentää syömisiä alle turvallisen rajan enkä enää lipsu sairauteen, kuten olen taas viimeisen ikuisuuden tehnyt. Tämä on ollut elämässäni liian kauan.

On niin itkettävää lukea päiväkirjoja menneisyydestä, kun ne ovat täynnä syötyjä ja kulutettuja kaloreita, lihottuja ja laihduttuja kiloja ja senttejä, sekä haaveita pienuudesta - syömisongelmat huutavat niiden kirjasten sivuilta. Uusimpaan en enää alistu toistamaan niitä samoja sanoja, syömisvaikeilut kielletty. Tämän minä täytän jollain muulla naurettavalla.

Nyt minulla on oikeasti lupa syödä.

ois helpompaa olla

Kolmen päivän kuume teki muuten siedettävästä yksin oleskelusta sietämätöntä ja sai seinät kaatumaan päälle, minkä seurauksena päätin hetken mielijohteesta lähteä sen mukavan miehen luo viettämään iltaa. Nukkumaan käydessä maailma pyöri ja huomasin päätökseni ottaa taas hetken aikaa rauhallisesti vaihtuneen neljään tequila shottiin ja muutamaan mietoon.

Onnistuin siirtämään henkistä pahoinvointiani iltaan viettämällä taas krapulapäiväni Kielletyn seurassa. Aluksi oli tarkoitus mennä vain pizzalle, mutta Kielletyn pyydettyä ohimennen mukaansa seurakseen kohautin olkapäitäni ja hyppäsin autoon. Oli mukavaa lähinnä vain jumittaa siellä löhöten hänen sängyllään nauraen kaikelle turhalle enkä oikeastaan olisi halunnut lähteä kotiin. Viihdyn yllättävän hyvin hänen seurassaan, vaikkemme oikeasti tee juuri mitään suurta tai ihmeellistä.

Kotiin selvittyäni oloni on romahtanut hetki hetkeltä enemmän ja vajoan taas siihen synkkään pimeyteen, vaikka kosketin taas hetken onnellisuutta. Ajatukset vilistävät mielessäni jokaiseen suuntaan liian nopeasti jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja. Itkettää, hymyilyttää, tyhjää. En saa mistään kiinni enkä osaa olla, väsyttää, mutten uskalla käydä nukkumaan. Sitten olisi vain pimeä ja mieli. En haluaisi olla kotona.

come on

Onnellisuutta on paskainen nauru ja vanha zombielokuva, Kielletyn pelaamisen katsominen ja pelin mukana kiroilu, satunnainen tupakointi ja puolin ja toisin vittuilu. Koko päivä vietettynä toisen sängyssä löhöten hiukset jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen viivyttäen kotiin lähtemistä viimeiseen pisteeseen asti. Jatkuvasti jokin nauratti eikä mistään jaksanut murehtia tai välittää, päivä valui ohi liian nopeasti, kun oikeasti siihen hetkeen olisi vain halunnut jäädä ikuisuudenksi. Enkä kertaakaan ajautunut ajattelemaan mitä vittua mä täällä teen.

Eilen, kello oli kai jo kymmenen, kävelin viimein bussipysäkiltä kotiin. Laitoin kuulokkeet korviin, musiikin sopimaan ja nielin itkuni, joka olisi halunnut purkautua siinä kilometrin kävelymatkalla. Ihan vain koska pelkäsin pelkään pilanneeni sosiaaliset suhteeni koulussa, että käy taas kuten yläasteella.

Pitäisi käydä suihkussa, pakata ja meikata ja lähteä taas.