Olen kai taas vähän turhan rakastunut syömisongelmaani, mutta humalattakin voi saada sen avulla huminan ja aina tuntuu, että ylittäisi itsensä ja onnistuisi, vaikka onnistuukin oikeasti vain antamaan periksi vääristyneille ajatuksille. Tuntuu vain niin naurettavan hyvältä, että tässä turhassa elämässä minäkin saan kiedottua otteeni jonkin ympärille ja hallittua sitä varmuudella. Sisko alkaa jo ihmetellä vapisevia käsiäni, maailmani heiluu ja pyörii eikä missään muualla ole lämmin kuin tulikuuman suihkun alla lattialla kasaksi kietoutuneena. Kaikki vaatii ponnistelua ja raajat tuntuvat raskailta, mutta samalla olen melkein varma käveleväni pilvissä.
Syömättömyyden keveys on niin tuttu ja turvallinen, syli johon aina palaan. Tietenkin tunnen myös ne huonot puolet, mutta entä jos en enää jaksa välittää tarpeeksi?
Hävettää, mutta parasta on kai olla rehellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti