Itkettää kaiken aikaa, mutta en sitten kuitenkaan itke. Ei sillä, että pitäisin sen väkisin sisälläni, se ei vain tule. Syöminen alkaa vaikeutua entisestään, mieli tekee lähinnä humalaa ja seksiä. Pitäisi kai olla ihan iloinen, että asuu vielä perheen kanssa, muuten vajoaisin vain. Harmi vain, että en tahdo mitään muuta kuin sitä. Humalaa, tuntemattomia ihmisiä, syömättömyyttä. Huminaa.
Ei musta oikeen saa ulos mitään reaktiota mihinkään. Ei naurua, ei kyyneliä, ei mitään.
Tunnistan tästä itteni noin vuosi sitten. Tuun surulliseksi. En tiedä mitä sanoisin... muuta kuin että toivon todella että olosi helpottuisi. Koska tiedät varmaan itsekin että vaikka hetken susta tuntuukin paremmalta, niin jossain välissä iskee se tyhjyys. Tai enhän voi tietysti varmaan sanoa, koska me ollaan eri ihmisiä, mutta kuitenkin.
VastaaPoistaToivon että löytäisit jotakin mistä pitää kiinni. Halauksia!