Näitä oloja tulee edelleen huolimatta kaikesta hyvästä. Rintakehää alkaa painaa ahdistus ja hengittäminen tuntuu käyvän aina vain hankalammaksi, jalkoja pistelee ahdistuksesta eikä sitä saa loppumaan, vaikka kuinka yrittää niitä liikutella. Mielikin käy taas salakavalasti läpi paikkoja, jossa terät saattavat olla piilotettuina eikä käsi uskalla kokeilla sitä tuttua piilopaikkaa sängynpäädystä, sillä se kokeilu saattaisi päättyä turhan huonosti pitkän odotuksen jälkeen. Toisinaan se mielen synkistyminen kestää vain pienen hetken, on sitten ohi ja valkeaa, ja sen sietää, mutta juuri nyt se tuntuu tunkeutuvan kaikkeen jättäen minut toimintakyvyttömäksi. Koko päivän ja eilen illasta kaikki oli tummaa synkkää sinistä enteillen pahaa pahempaa sietämätöntä.
Pahinta kai on, kun näihin oloihin ei mikään auta. Voihan sitä ajatella iloisia asioita ja yrittää muuta sellaista, mutta oikeasti ne olot on vain kärsittävä läpi. Tietysti on se itsetuhoisuus, jonka uskottelemme olevan pelastuksemme ja pahaa poistava kipu, mutta ei sekään oikeasti auta. Jäisihän sitä jälkiäkin, joita pitäisi sitten selitellä enkä minä vielä ole valmis paljastamaan mieleni satunnaista synkkyyttä. Pitää vain muistaa hengittää, ei se ikuisesti voi kestää. Huomenna kaikki on jo hyvin.
Toivoisin jo näiden hetkien olevan ohi, etten enää ikinä haaveilisi veren vuodattamisesta tai lamaantuisi ahdistuksesta ilman selkeää syytä. Ei sille kai mitään voi, eihän mikään ihme rikkinäistä ihmistä korjaa hetkessä eheäksi, vaikka suunta oikea onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti