hölmöstä rakkaudesta

Aamulla herätessäni haluaisin jäädä sänkyyn makaamaan enkä nousta enää koskaan. Ei se johdu siitä, että darrakeiju olisi käynyt kylässä, olen vain niin väsynyt, etten jaksaisi mitään hetkeen. Ei ketään, ei mitään, ei koskaan. Vain pehmeä peitto.

Olen vaikea. Välttelen suoraan silmiin katsomista ja liian avointa puhumista. Osaan sanoa mua itkettää, mutta muiden kysyessä miksi vastaan virnistyksellä ja olkien kohautuksella. Kellon ollessa puoli neljä linja-autoasema on tyhjä, vain hieman väsyneitä ihmisiä, joku makaamassa oksennuksessaan. Karun kaunista, samalta näyttäisi varmaan mielessänikin, jos se pitäisi fyysiseen muotoon saattaa tai maalata kuva.

Alkuillasta alkoholit maistuvat kesältä ja Maija Vilkkumaa soi eikä mikään olisi voinut haitata, vaikka kemia menikin kauniisti päin helvettiä. Vatsassa lenteli ihan saatanan isoja perhosia ja katsoin maailmaa vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi. Kikattelin kauheasti muiden kanssa ja yritin rentoutua. Baarissa paniikki iski, kun näin narikassa minun ja Virtan yhteisen ystävän, jonka kanssa Virta oli sinne tulossa. Voi vittu se on jo täällä.

Kävellessäni vessasta pois kävelin suoraan halaukseen. "Oothan sä vähän muuttunut, mutta tota hymyä ei voi olla tunnistamatta", Virta sanoi ja halasimme taas pitkään ja tiukasti. Jokaiseen halaukseen yritin sisällyttää kaikki ne tunteet, kaiken sen kaipuun. Emmehän me koko iltaa yhdessä viettäneet, hänellä oli paljon muitakin tuttuja, mutta ennen hänen ja yhteisen ystävämme lähtöä istuimme ihan vieretysten, hänen jalkansa jalkojeni päällä ja käsi harteillani. Siinä oli hyvä, vaikka "ihanaa, kun me voidaan olla kavereita" sattuikin huolimatta kuluneesta ajasta.

Yhteiset tanssimiset erillään ja lähekkäin, hymyily ja kuulumisten vaihto. Nauroin hänen aina niin paskoille ja silti ihan parhaille jutuilleen ja hymyilin itsevarmasti, sillä hän sanoi: "Sulla on edelleen koko Helsingin kaunein hymy ja en ole varma oonko muuallakaan nähnyt parempaa". Tiedämme molemmat, ettemme tule pitämään paljoa yhteyttä ja että näemme taas vasta pitkän ajan kuluttua, mutta oli tuo silti mukavaa. Niin lyhyen ajan kuin se kestikin.

Enkä minä itkenyt kyyneltäkään. En kemian ylppärin jälkeen enkä ystävän luona aloitellessa, en Virtaa halatessa enkä hänen lähtiessään. En baarissa, en linja-autoasemalla enkä bussissa, en autossa äidin kyydissä enkä päästyäni sänkyyni nukkumaan. Enkä itke vieläkään.

Ehkä verhoudun taas hetkeksi masennuksen tummaan samettiin, mutta ei se haittaa. Hölmö tyttö hölmöillä haaveilla, mitä muutakaan voisi odottaa. Hölmö tyttö jäänyt yksin ilman ketään halattavaa.

Oli minulla hauskaakin.