jos nousen jalkaterillesi

Aamulla hyppäsin bussiin ja jäin pitkään kiehtoneella pysäkillä pois bussikuskin huristettua oikean pysäkkini ohi. Harhailin hetken tuntemattomilla teillä vihreyden ympäröimänä ja löysin sitten tieni toiselle pysäkille, josta pääsin jatkamaan matkaani tuntemattomalla linja-autolla. Näin Kaislaa, kävelin hänen kanssaan sinne tänne jutellen ja kehuin tuntemattoman tytön upeaa kaunista loistavaa tatuointia saaden hänet sanomaan minun tehneen hänen päivästään mahtavan. Istuimme auringonpaahteessa nauttien, odotellen enkä meinannut tunnistaa Virtaa, kun hän lopulta saapui.

Joimme Virtan kanssa pienet päivähumalat istuessamme puistossa, etsimme hänelle täydellistä kaulakorua ja kävimme kiinalaisessa syömässä. Istuessamme penkeillä hän kaivoi piirustusvihkonsa ja sanoi haluavansa yrittää piirtää minut 20 minuutissa. Jalkani puutuivat ollessa mallina, mutten kehdannut sanoa saatika uskaltanut liikahtaa, hymyilin vain hampaat näkyen kertoen pieniä juttuja. Juttelimme niitä näitä pinnallisia ja syvällisiä, kerroin hänen olevan osasyyllinen satunnaiseen positiiviseeni asenteeseeni ja hän oli siitä iloinen. Raitiovaunua odottaessamme huomasin tunnistavani hänen pienet vihjauksensa rivien välistä haluaisin vielä ennättää käydä elokuvissa täällä päässä ja mulla ois kaksi lippua.

Matkasin raitiovaunussa koko matkan melkein takaisin lähtöpisteeseen asti Virtan hypättyä ulos sanottuaan ensin, kuinka seurassani olikaan ollut taas mukavaa ja kerrottuaan, että seurassani viihtyy eikä edes ne pienet hiljaiset hetket ole awkward. Loppumatkasta asetuin takaosaan seisomaan, nojaamaan kaiteeseen ja katselin vain taakse jääviä maisemia ottaen satunnaisesti valokuvia. Jäätyäni ostin äkkiä uutta limua ja kiiruhdin sitten taas bussiin. Kuuntelin matkalla Scandinavian Music Groupia, uusi limu maistui kesältä ja esansseilta kuten Pilvikin sanoi ja kirjoitin vihkooni, mitä kaikkea haluan kokea kesän aikana.

Voisin kertoa ne kaikki huonotkin hetket, joita päivässä oli, mutten halua. En halua ajatella niitä, sillä vain niillä hyvillä on aidosti merkitystä ja ne hyvät minä haluan muistaa. Elän niitä hyviä hetkiä varten ja niillä hyvillä hetkillä.

le temps de l'amour

Yritin kirjoittaa kunnollista, mutta eihän siitä mitään tullut. Huomenna sitten. Halusin kuitenkin kertoa:

Kuljin tänään bussilla, näin onkijoita ja hyppäsin seuraavalla pysäkillä ulos ottamaan valokuvia. Nousin satunnaisen raitiovaunun kyytiin, unohdin itseni ja löysin taas jäämästä jollain pysäkillä pois. Eksyin tuntemattomaan ja epäeksyin itseni takaisin määränpäähäni hetken harhailun jälkeen. Istuin auringossa polttamassa tupakkaa ja istuin puistossa Kaislan kanssa juomassa mietoja nauramassa pyyhkimässä pois sitä tasan puolen vuoden näkemättömyyttä. Löimme jopa highfivet, kun sain sanottua syöväni nykyään, Kaisla oli ylpeä minusta. Kerroin pienestä päiväseikkailustani Virtalle ja hän sanoi minun elävän boheemia taiteilijaelämää ja hymyilin. Hymyilin paljon.

(Otan jatkuvasti puhelimellani kuvia hyvistä hetkistä, koska unohdan puolet päivistäni ja haluan muistaa ne pienetkin hyvät asiat, vaikka muisti tahtoisikin pettää.)

hölmöstä rakkaudesta

Aamulla herätessäni haluaisin jäädä sänkyyn makaamaan enkä nousta enää koskaan. Ei se johdu siitä, että darrakeiju olisi käynyt kylässä, olen vain niin väsynyt, etten jaksaisi mitään hetkeen. Ei ketään, ei mitään, ei koskaan. Vain pehmeä peitto.

Olen vaikea. Välttelen suoraan silmiin katsomista ja liian avointa puhumista. Osaan sanoa mua itkettää, mutta muiden kysyessä miksi vastaan virnistyksellä ja olkien kohautuksella. Kellon ollessa puoli neljä linja-autoasema on tyhjä, vain hieman väsyneitä ihmisiä, joku makaamassa oksennuksessaan. Karun kaunista, samalta näyttäisi varmaan mielessänikin, jos se pitäisi fyysiseen muotoon saattaa tai maalata kuva.

Alkuillasta alkoholit maistuvat kesältä ja Maija Vilkkumaa soi eikä mikään olisi voinut haitata, vaikka kemia menikin kauniisti päin helvettiä. Vatsassa lenteli ihan saatanan isoja perhosia ja katsoin maailmaa vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi. Kikattelin kauheasti muiden kanssa ja yritin rentoutua. Baarissa paniikki iski, kun näin narikassa minun ja Virtan yhteisen ystävän, jonka kanssa Virta oli sinne tulossa. Voi vittu se on jo täällä.

Kävellessäni vessasta pois kävelin suoraan halaukseen. "Oothan sä vähän muuttunut, mutta tota hymyä ei voi olla tunnistamatta", Virta sanoi ja halasimme taas pitkään ja tiukasti. Jokaiseen halaukseen yritin sisällyttää kaikki ne tunteet, kaiken sen kaipuun. Emmehän me koko iltaa yhdessä viettäneet, hänellä oli paljon muitakin tuttuja, mutta ennen hänen ja yhteisen ystävämme lähtöä istuimme ihan vieretysten, hänen jalkansa jalkojeni päällä ja käsi harteillani. Siinä oli hyvä, vaikka "ihanaa, kun me voidaan olla kavereita" sattuikin huolimatta kuluneesta ajasta.

Yhteiset tanssimiset erillään ja lähekkäin, hymyily ja kuulumisten vaihto. Nauroin hänen aina niin paskoille ja silti ihan parhaille jutuilleen ja hymyilin itsevarmasti, sillä hän sanoi: "Sulla on edelleen koko Helsingin kaunein hymy ja en ole varma oonko muuallakaan nähnyt parempaa". Tiedämme molemmat, ettemme tule pitämään paljoa yhteyttä ja että näemme taas vasta pitkän ajan kuluttua, mutta oli tuo silti mukavaa. Niin lyhyen ajan kuin se kestikin.

Enkä minä itkenyt kyyneltäkään. En kemian ylppärin jälkeen enkä ystävän luona aloitellessa, en Virtaa halatessa enkä hänen lähtiessään. En baarissa, en linja-autoasemalla enkä bussissa, en autossa äidin kyydissä enkä päästyäni sänkyyni nukkumaan. Enkä itke vieläkään.

Ehkä verhoudun taas hetkeksi masennuksen tummaan samettiin, mutta ei se haittaa. Hölmö tyttö hölmöillä haaveilla, mitä muutakaan voisi odottaa. Hölmö tyttö jäänyt yksin ilman ketään halattavaa.

Oli minulla hauskaakin.

roikun sinussa

Perhoset lentelevät vatsassani ja jännitys kutittelee jalkapohjia, menee hetki ja ahdistus saa melkein oksentamaan ja kohta taas mieli täynnä kukkia, sateenkaaria ja lintusten laulua. En ollut kuullut Virtasta mitään yli kuukauteen kunnes hän eilen laittoi viestiä - ja näemme Helsingissä samalla, kun olen juhlimassa kokeiden päättymistä.

Kuukaudessa kaikki kaipuu ja ikävä, muistot ja haaveet hiipuivat hiljalleen pois, peittyivät palanneen Kuura -ikävän alle. Nyt en millään malta odottaa, että pääsen nauramaan hänen huonoille vitseilleen ja hymyilemään hänelle ihan vain koska hänen mielestään hymyni on edelleen maailman söpöin. Ehkä kaikki on hankalampaa nyt kun olemme vain ystäviä, mutta en anna sen haitata. Vain yksi ilta ja sitten hän on taas Kaukana. Ehkä hän kuitenkin suostuu tanssimaan kanssani hetken. Toivottavasti. En tiedä.

Istuin tänään matikan yo:ssa viisi tuntia syöden viinirypäleitä, rahkaa, pähkinöitä ja pastilleja. Ajatukset lentelivät sinne tänne miettien matikkaa ja ihmissuhteita, edessäni istuvien ihmisten ajatuksia ja sitä, kuinka jokainen siinä salissa ajatteli sillä hetkellä jotain. Sitten totesin tyynen rauhallisesti, ettei ole enää mitään, minkä osaisin, vaikka siinä istuisin vielä tunnin syöden rahkani loppua. En meinannut itkeä, en oksentaa, hyväksyin vain kohtaloni. M jäi nyt saamatta, ehkä on vielä toivoa C:stä. Ehkä.

Enää kemia ja sitten kaikkein jännittävin osa alkakoon, olen jo valinnut vaatteet ja tiedän miten laitan hiukseni ja kaikki tulee menemään upeasti - mutta entä jos en ole tarpeeks nätti entä jos juon liikaa entä jos nolaan itseni entä jos kaikki nauraa mulle entä jos se maailman kaunein nainen katsoo mua kuin likaista sukkaa entä jos Virta näkee minut vain koska lupasi kauan sitten entä jos -

etkä sä halua mua satuttaa

Kaikkea hyvää "darramättöä",

Melkein oksettaa.

En voi olla tunnistamatta junalla kulkiessa sitä tiettyä asemaa, jonka yhdistän aina Virtaan, vaikka siihen liittyy myös kaksi muuta tuttavaa. Kuitenkin Virtan kanssa niin monet kerrat seisoin siinä, tulossa, menossa tai odottamassa. Kuinka monta kertaa siinä tulikaan käytyä vain sen kahden viikon aikana. Se salpaa aina hetkeksi hengityksen ihan vain muistojen takia.

Näin tänään taas sen aseman ja aloin kolme tuntia unta saaneilla aivoillani ajattelemaan nykyistä tunnevammaisuuttani. Olin ennen helposti lähestyttävä ja minun kanssani oli helppo jutella, nykyään olen sulkeutuva enkä osaa katsoa ihmisiä pitkään silmiin vaan katselen kattoa, ympäristön pieniä yksityiskohtia enkä oikein tahdo avata suutani, ottaa osaa keskusteluun tai keksiä puheenaiheita. En osaa puhua mistään, varsinkaan omista asioistani ellen sitten satu olemaan humalassa, koska humalassa minusta saa irti kaiken tiedon.

On kuin Kuuran viimeisimpien tekojen jälkeen olisin vihdoin luovuttanut ja antanut periksi, kasvattanut muurit minun ja kaikkien muiden väliin. Viimeisin muurien sisäpuolella käynyt on Virta, jonka jälkeen edes Kuura ei päässyt läpi, vaikka kai yritti. En vain osaa enää, en uskalla enää. Lakkasin uskomasta, että kaikissa on jotain hyvää ja aloin uskoa, että jokainen on mahdollinen kivun aiheuttaja. Se on aika surullista, miten Kuura saikaan muutettua minua.

Koen aina välillä, että joku yrittäisi pommittaa muurejani ja hetken harkitsen, että päästäisin läpi. Ehkä se ei halua mitään pahaa, ehkä sitä oikeasti kiinnostaa. Sitten tulee se yksi väärä sana ja olen taas muurien keskellä - yksin.

Tänään olen ollut darrassa ja hymyillyt, koska eilen olin taas elossa.

kuka teki minusta tän naisen

Jokaisella tarinalla on alku. Minun tarinani alku on jo kerrottu kertaalleen, aiemmassa blogissani. Ripottelen kuitenkin tiedonmurusia tuntemattomillekin.

Tavallisen perheen esikoinen, perheeseen lisäkseni kuuluu Äiti, Isä, Sisko ja Veli. Koko pienen ikäni asunut samalla pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee kaikki jotain kautta. Perheellä ollut aina ulkokuori kunnossa: Työssäkäyvät vanhemmat, lukiossa opiskeleva esikoinen, urheilullinen ja sosiaalinen keskimmäinen ja jääkiekkoa pelaava nuorimmainen. Pinnan alla asiat eivät aina ole niin kauniita.

Seitsemännellä luokalla koin ensirakkauden. Se oli sähellystä ensin, sitten parin kuukauden seurustelu ja tämän jälkeen puolen vuoden sähellys. Syömishäiriön ensiaskeleet tuli otettua erottuani ensirakkaudestani, minkä lisäksi eroa seurannut masennus väritti kahdeksatta luokkaa. Kävin ensin terveyskeskuksella juttelemassa jonkun naisen kanssa, sitten nupolla, mutta käynnit loppuivat, kun kyllästyin. Se ei vain sopinut minulle.

Rippileirillä opin vihaamaan vartaloani kunnolla, aiemmin itseinho oli keskittynyt minuun eikä ulkokuoreeni. Siellä kuitenkin yksi poika päätti tuhota itsetuntoani, murskata sen kokonaan. Sen leirin jälkeen mikään ei ollut kuten ennen - painoni putosi kymmenen kiloa kesän aikana, mutta pysyi kuitenkin normaalipainon rajoissa. Kuulemani mukaan minua ei meinannut tunnistaa, kun tuon kesän jälkeen palasin kouluun. Niitä särkymiä en ole vieläkään saanut korjattua.

Lähes kaksi vuotta sitten tapasin elämäni toisen suuren rakkauden, Kuuran. Seurustelimme suunnilleen puoli vuotta ja sinä aikana Kuura opetti minulle, miten syödä ja rakastaa itseäni. Meidän piti kai rakastaa toisiamme ikuisesti, mutta hän päätti toisin. Sen jälkeen melkein puolitoista vuotta hän on vetänyt minua läpi helvetin, ja minä olen antanut.

Syksyllä tutustuin Virtaan, jonka kanssa ennätin pyöriä hetken ennen kuin hän muutti takaisin Kauas. Hän oli kuin toisesta maailmasta, Kuuran vastakohta, ja opetti minulle uusia asioita elämästä, positiivisemman elämäntavan, josta yritän nyt epätoivoisesti pitää kiinni.

Elämäni on masennuskausien värittämää syömisongelmaa ja yritän tasapainotella, etten putoaisi lopullisesti. Tässä on osa tekijöistä, joiden summana olen minä.