sun täytyis tehdä jotain järkevää

Kello suunnilleen viisi yöllä, reilusti vajaata tuntia aiemmin vaivuin keveään unenkaltaiseen horrokseen. Havahdun hereille välittömästi Kielletyn kysyessä heilutanko jalkaani vai hakkaako sydämeni tosiaan niin lujaa. Tunnusteltuani oloani joudun toteamaan, että sydämeni tosiaan juoksee pelottavan lujaa ja hetken ajan mietin täytyisikö tosissaan huolestua.

Sata grammaa vaahtokarkkeja ja pieni pala patonkia, mielettömästi kahvia ja kaksi kaljaa. Siirsin koko eilisen kunnollisen ruuan syömistä pidemmälle ja pidemmälle väittäen itselleni voivani syödä myöhemmin tietäen, ettei se hetki välttämättä tule ja säännöllinen ruokailu on tärkeää. Kuinkas sitten kävikään, vaikka näitäkään päiviä ei pitänyt tulla enää.

Onhan se jo opittu, ei saa juoda liikaa kahvia eikä syödä liian vähää. Sydän alkaa häiriöilemään jo vähemmästäkin eikä se todellakaan ole mukavaa. Oikeastaan se on pelottavimpia tunteita, mitä tiedän. Teen paljon tyhmiä ja harkitsemattomia asioita vain tunteakseni olevani elossa, mutta ruualla en tahdo tahdon, mutten saa enää lähteä leikkimään. En halua kuolla yrittäessä tuntea eläväni. En anna enää itselleni tekosyitä jättää syömättä, en vähentää syömisiä alle turvallisen rajan enkä enää lipsu sairauteen, kuten olen taas viimeisen ikuisuuden tehnyt. Tämä on ollut elämässäni liian kauan.

On niin itkettävää lukea päiväkirjoja menneisyydestä, kun ne ovat täynnä syötyjä ja kulutettuja kaloreita, lihottuja ja laihduttuja kiloja ja senttejä, sekä haaveita pienuudesta - syömisongelmat huutavat niiden kirjasten sivuilta. Uusimpaan en enää alistu toistamaan niitä samoja sanoja, syömisvaikeilut kielletty. Tämän minä täytän jollain muulla naurettavalla.

Nyt minulla on oikeasti lupa syödä.