Tuo vuodenvaihde oli parempi kuin yksikään aiemmista. Oli se sama tuttu porukka muutamalla vähennyksellä, juuri sopivasti alkoholia ja juuri sopiva humala, pelit pyöri ja kaikkia nauratti. Asunto tuntui täyttyvän onnellisesta pehmoisuudesta, johon olisin voinut upota ja jäädä vain olemaan. Kiellettykin oli taas se sama tuttu lämmin, vaikka viimeksi olin kai lähes näkymätön. Sain häneltä suukkoja, halauksia, läpsäisyjä pyllylle ja pääsin leikkimään sylikissaa. Päällekäyvä miehenalku ulisi, kuinka hänkin haluaa flirttailla ja pussailla ja eräs häslä nauroi, kuinka on taas niin ällöttävän suloista.
Miten nautinkaan jokaisesta hetkestä, vaikka meinasinkin saunan jälkeen hajota lattialle itkemään sitä kauan sisälle kasaantunutta itkua. Painoin jokaisen hetken mieleeni ja juominenkin pysyi kerrankin rajoissa, sillä halusin muistaa kaiken. Väsymys iski jo kolmen aikoihin, mutta join kiltisti kahvin alas ja valvoin muiden kanssa seitsemään. Hetkeäkään ei halunnut jättää väliin. Muut nukkuivat alakerrassa patjoilla, mutta sain kunnian nukkua Kielletyn kanssa sillä samalla tutulla paikalla. Nukahdin hymy huulillani kuunnellen alakerrasta kantautuvaa vesipiipun porinaa ja puheen sorinaa.
Heräily tapahtui vasta kahden aikoihin, mutta jäin sänkyyn, vaikka uni ei enää tullutkaan. Kielletty nukkui sikeästi ja minä vain makoilin siinä vierellä ja tuijottelin hänen niskaansa. Mieleeni jumiutui vain ajatus siitä, kuinka ikävä minun tulisi sitä niskaa ja niitä luisia hartioita, suoraa nenää ja huulikorua, luisevaa olemusta ja suudellessa varvistelua. Ihan kaikkea, jopa niitä kylmän ja lämpimän poukkoiluja. Hetkellisesti mielessä vilahti jopa se saatanan kirosana, mutta sitä en myönnä, vaikka kuka kysyisi. Päässä pyörii vain yksi kysymys, miksi piti olla tyhmä ja lähteä, kun olisi silloin kuukausi sitten voinut vielä hetkeksi jäädä.
Totean taas, kuinka en vain osaa tätä tai mitään muutakaan. Olen tunteeton, kun pitäisi tuntea ja kun niitä tunteita ei saisi olla, niitä on vaikka muille jakaa. Ajattelin selvinneeni tästä ihmissuhteesta hienosti ilman suunnattomia suruja ja murheita, ilman särkyneen sydämen teippailuja, mutta taisi hän silti varastaa minusta palasen mukaansa sinne 430 kilometrin päähän. Vittu mitä paskaa, onko minun oikeasti pakko välittää.
En lupaa laihduttaa tänä vuonna kymmeniä kiloja enkä lupaa muuttuvani paremmaksi enkä minä usko, että tästä vuodesta tulisi jollain tapaa parempi. Tiedän olevani aivan yhtä hölmö ja tekeväni virheitä, tiedän, että onnellisuus ei tule vain koska vuosi sattui vaihtumaan. Lupaan vain yrittää selvitä ja elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti