mä oon paperisen ohut

silloin soi Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura ja mä tuijotin kattoa ja meinasin itkeä, koska musta tuntu samaan aikaan mahtavalta ja ihan hirveältä. en kumminkaan itkenyt vaan painoin kynnet selkään ja herätin varmaan naapurit.

aamulla ei enää itkettänyt vaan hymyilin ja sain suukkoja. eikä mua oikeestaan ole itkettänyt sen jälkeen, vaikka kuinka oli pelkoja entä jos aamu on epämukava ja pitää paeta, entä jos päivä on tuskainen, entä jos en enää ikinä kuule siitä - kaikki haihtuivat jo tuuliin ja tää hymyilevän kepeä tunne on ihan uusi. en mä vielä osaa antaa toivolle lupaa edes kipinän vertaa, koska oon niin vammaisen vaikea, mutta en myöskään ole juoksemassa pakoon vaan katson mitä käy.

huomenna alkaa aikaisin aamulla työt sain töitä, olkaa musta hyvin ylpeitä!, mutta ajattelin vielä tänään laittaa tavarat ja vaatteet valmiiksi, lakata kynnet, juoda hieman teetä ja vain hengitellä. tuntuu ikävältä nukkua yksin, mutta enpä ole ainoa jota harmittaa.