yhdestä kipinästä

Ei siihen vaadittu kuin vajaa 400 kilometriä, että pystyin taas hengittämään kunnolla. Vihdoin helpottaa.

Jos en vaan enää palaisi.

"sä oot niin ihana, kun jaksat innostua kaikesta!"

maanantai 4. huhtikuuta

Tunnistin taas itseni.

Kaikki ne itketyt päivät, surulliset illat, apeat katseet, kadotin itseni jossain välissä matkaa. En tunnistanut itseäni, kaikkea sitä surua ja pessimistisyyttä, se ei ollut minua. Enhän minä ole sellainen, oikea minä.

Heräsin aamulla neljä kolmekymmentä ja päätin, että tästä tulee hyvä päivä. Söin hyvän aamupalan, kuuntelin musiikkia, laitoin itseni valmiiksi ja lähdin aamuvuoroon. Puin heti aamusta hymyn huulilleni eikä se tahtonut lähteä pois edes nukkumaan mennessä.

Oikea minä löytää kaikesta jotain hyvää, hymy ylettää silmiin asti ja hölötän toisinaan niin ettei taukoa meinaa näkyä. Harjoittelupaikan käytäviä kulkiessa tahtoo tanssahdella, tervehtii iloisesti vastaantulijoita ja uskaltaa luottaa omiin taitoihinsa.

Päivä oli pitkä ja rankka ja silti niin mahtava, että mikään ei voinut pyyhkiä sitä olotilaa pois. Elämä täyttyi taas mahdollisuuksista, ei umpikujista.

hyvä olla

Elämä tuntuu hyvältä. Tykkään omasta pienestä kodistani (vaikka muiden kanssa asuminen vaatiikin vielä harjoittelua). Rakastan kouluani, ihmisiä siellä ja kaikkia niitä kiinnostavia luentoja (vaikka pelkäänkin aina välillä, että kaikki oikeasti vihaavat mua). Syöminen sujuu hyvin, välillä syön enemmän ja välillä vähemmän, mutta en laske (pelkään kuitenkin lihovani holtittomasti).

Tuntuu hyvältä. Pelkäsin, että elämä oli antanut jo kaiken eikä mitään ollut enää edessä. Onnekseni voin todeta olleeni väärässä.

(Äiti sano, että se on musta ylpeä. Melkeen itkin.)

Opiskelupaikka ja asunto, miten voikaan elämä muuttua viikon sisään niin paljon. Juoksen asioilla, selvittelen juttuja ja teen listoja siitä, mitä kaikkea pitääkään vielä tehdä. Huolimatta stressistä ja kiireestä hengittäminen tuntuu helpommalta ja hymy on herkemmässä (päässä kuiskii hiljaa ääni jonkin on mentävä pieleen ja vastaan sille ehkä koiranpaskaan astuminen riitti huonoksi jutuksi tällä kertaa, jooko, anna kaiken sujua).

En tahdo uskoa ja hiljalleen totun ajatukseen. Saan oman sängyn, kirjahyllyt ja kasvit, saan käydä koulussa, oppia, tehdä muistiinpanoja ja haalarit. Vuoden jumittanut aloillaan ahdistuen enemmän ja enemmän ja äkkiä kaikki etenee suurilla harppauksilla eteenpäin.

Elämä maistuu taas hyvältä ja ostan huomenna kuplivaa, kerrankin on syytä juhlia. Tuntuu kuin olisin vihdoin vapaa.

little bit

Me matkattiin kahdeksan tuntia sinne, missä hyttyset söi ja paarmat puri ja kietouduit teltassa yöksi ympärilleni. Soudettiin, syötiin kalaa ja muurinpohjalettuja hillolla ja käytiin alasti järvessä uimassa, juostiin kilpaa rantahietikolla, kiivettiin korkealle katselemaan maisemia ja kuiskittiin öisin mahdollisimman hiljaa. Ajettiin yli kuus tuntia takaisin tänne ja illalla sä sanoit olevasi taas onnellinen ja suukotin sua, vaikka musta tuntui, että jotain jäi sinne kauas laiturille telttaan metsän helmaan saunan lauteille enkä tiedä saanko sitä takaisin enkä saanut siitä samasta onnesta kiinni.

Huomenna lähden taas toisaalle kauas heti aamulla 5:27, vaikka pelottaa, että sielläkään ei mikään ole kuten ennen.

seisminen järistys

Enää viikkoja siihen, että kymmenet vaihtuvat me ei olla mitään teinejä enää, ja tänään laitoin vihdoin yliopistohaun menemään viikon sitä kipristeltyäni ja jänniteltyäni. Kerran puhuessani Pilvin kanssa hän totesi, että katso, meistä on melkein tullut aikuisia. Miten se aika kuluukaan, vastahan sitä korkattiin ensimmäiset lailliset juomat ja tupakat, vastahan sitä päästiin yläasteelta ja hajottiin onnesta? Vastahan sitä haluttiin kuolla eikä vanheta ikinä.

Aurinko on alkanut taas paistaa ja alan itsekin sen myötä piristyä, ehkä tänäänkin pääsen hetkeksi pihalle lasten kanssa nauttimaan lämmenneestä ilmasta. Voi, kun ei tulisi enää kylmää ja synkkää.

verisuonet kaulallani

Palaset alkavat hiljalleen löytää paikkansa. Se vain tapahtui, yksi ja sitten toinen, kohta kaikki alkoi jo tuntua paremmalta ja hengittäminen helpommalta. Tietenkään vielä ei ole valmista, mutta edes vähän, edes jotain, sekin riittää. Onhan niitä vajoamisiakin päivittäin, edelleen, mutta kaikki on jo niin paljon paremmin.

Pelkään vain uskomattoman paljon, että joku tulee ja potkaisee kaikki ne palaset taas sikin sokin enkä saa niitä enää kasaan.

mä oon paperisen ohut

silloin soi Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura ja mä tuijotin kattoa ja meinasin itkeä, koska musta tuntu samaan aikaan mahtavalta ja ihan hirveältä. en kumminkaan itkenyt vaan painoin kynnet selkään ja herätin varmaan naapurit.

aamulla ei enää itkettänyt vaan hymyilin ja sain suukkoja. eikä mua oikeestaan ole itkettänyt sen jälkeen, vaikka kuinka oli pelkoja entä jos aamu on epämukava ja pitää paeta, entä jos päivä on tuskainen, entä jos en enää ikinä kuule siitä - kaikki haihtuivat jo tuuliin ja tää hymyilevän kepeä tunne on ihan uusi. en mä vielä osaa antaa toivolle lupaa edes kipinän vertaa, koska oon niin vammaisen vaikea, mutta en myöskään ole juoksemassa pakoon vaan katson mitä käy.

huomenna alkaa aikaisin aamulla työt sain töitä, olkaa musta hyvin ylpeitä!, mutta ajattelin vielä tänään laittaa tavarat ja vaatteet valmiiksi, lakata kynnet, juoda hieman teetä ja vain hengitellä. tuntuu ikävältä nukkua yksin, mutta enpä ole ainoa jota harmittaa.

"sidotaan siihen jäätelötikku"

Kuuntelen ihastuneiden ihmisten musiikkia, sellaista kepeää, jonka mukana tekee mieli tanssahdella kevyin askelin. En uskonut, että elämäni voisi löytää oikeat raiteet vaan olin varma ennättäväni tuhota kaiken täysin tässä kevään mittaan rappioitumalla aivan totaalisesti. Nyt lähes kaikki tuntuu olevan kohdillaan tai vähintäänkin oikeaan suuntaan menossa.

Samalla kuitenkin pelkään tanssahtelua ja liiallista onnellista hymyilyä, sillä en osaa uskoa, että nämä hyvät asiat pysyisivät vaan melkein uskon niiden menevän pois.

talk about it

Poistin edellisen tekstin, syytän itseäni liikaa, ahdistaa liikaa. Pelkään liikaa muiden tuomiota.

En vaan yksinkertaisesti osaa nyt olla. On niin paljon hyvää ja yritän keskittyä niihin asioihin, mutta silti tuntuu kuin ne pahat asiat roikkuisivat kiinni mun jaloissa ja vetäisivät syvemmälle ja syvemmälle. En ole ihan varma miten pysyn kasassa tän kaiken kanssa, koko ajan tekee enemmän mieli turvautua itseni vahingoittamiseen.

Itkin tänään muutamat kyyneleet ja oon siitä ihan uskomatoman ilonen, vaikka ne tyrehtyikin melkeen heti. Oon myös hymyillyt aidosti, se on aika jännää.

don't let it break your heart

Se päivä oli huono. Aivan mielettömän huono. Lähes jokainen asia, joka olisi voinut mennä pieleen meni pieleen. Itketti, turhautti, ahdisti. Lopulta kyllästyin, jäin bussiin, vaikka olisi pitänyt nousta ja suuntasin sille tutulle ärrälle, jolta on ostettu niin monet tupakat ja kahvit. Tuttu myyjä tervehti iloisesti, jutteli mukavia ja ehdotti jopa, että voisi tarjota kahvin. Emme puhuneet mistään erityisestä tai maailmaa mullistavasta, mutta silti seisoin siinä tovin ja toisen ihan vain juttelemassa enkä lähtiessä voinut olla hymyilemättä. Kahvi jäi tosin ottamatta ja myöhästyin bussista, mutta ei se haitannut.

Tuntuu ihan paskalta, miten unohdun sekuntissa jopa selaisten mielestä, joiden luulin olevan ystäviäni. Vihaan sitä, miten ketään ei vain kiinnosta ja kukaan ei välitä. Se on niin säälittävää, miten paljon huomaan sen taas merkitsevän ja vihaan itseäni siitä, miten annan sen vaikuttaa. Haluan vain jo lähteä täältä. Onneksi elämässä on kuitenkin niitäkin asioita, jotka saavat hymyilemään jopa harmaimpinakin päivinä.

you changed the way you kiss me

Toki. Tiedän, että oikea vastaus olisi hymyillä, hyppiä riemusta ja hehkuttaa onnea joo joo joo todellakin. Ehken vain toimi kuten muut, ehkä mielessäni on jotain pahasti pielessä. Tietenkin olen ihan iloinen, vaikkakin hieman yllättynyt ja ehkä jopa ahdistunut, kun en olekaan kontrollissa ja jouduin luopumaan minulle ah niin rakkaista ohjaksista. Kun kaikki ei mennytkään, kuten suunnittelin.

Menin taas hieman solmuun, vaikka hetki sitten kaikki tuntui selkeytyneen ihan täydellisesti eikä enää ollut pientäkään murhetta synkistämässä taivasta - jäljellä oli vain se stressi kirjoituksista. Nyt ne lähestyvät ja minä eksyn lukiessa rivien väliin mietteisiini. Ehkä pitäisi taas alkaa kirjoittaa asioita ylös tai ehkä pitäisi vain toimia.

Kaiken päälle vielä aivoni tykkävät mössätä yhteen toden ja unen, sumentaa erot niiden välillä. Lopulta huomaan pohtivani tapahtuiko tuo oikeasti vai näinkö vain unta. Ensin olen varma muiston todellisuudesta, mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä epävarmemmaksi muutun.

shine, shine, shine on

Väsyneet silmät, väsynyt mieli, mutta ainakin hymy pysyy edelleen huulilla. Ehkä vain kevyenä ja huomaamattomana, mutta ei se silti mene pois. Tämä on taas pitkältä tuntuneen ajan jälkeen outo tunne, voin lähes hyvin. Ei sillä, joihinkin verrattuna minulla menee aina hyvin eikä ole yhtikäs mitään valittamista.

Hymyni ei ole tällä hetkellä valhe, vaikka se peittääkin edelleen kaiken taakseensa. Mieleni on sotkuinen huone, jota siivoan erittelemällä asioita mustakantisen muistikirjani sisuksiin piiloon kaikilta muilta. Romahdus ei kuitenkaan tunnu enää mahdollisuudelta, vaikka hetki sitten olin varma aivojen ylikuumenemisesta ja suuresta räjähdyksestä, jonka seurauksena palasiani lentelisi ympäriinsä tahrien kaiken. Ehkä välillä tekee hyvää pitää kaikista tärkeimmät asiat vain itsellään, vaikka ne sanookin jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on puolitettu suru.

Voisin kirjoittaa paljon murheista, asioista jotka harmittaa itkettää surettaa, mutta olen päättänyt kipata ne nyt suljettuun huoneeseen hetkeksi jäähylle. Ovat olleet taas liian pitkään valloillaan mielessäni, aion taas hetken hymyillä liikaa nätissä mekossa.

Maito on hyvää ja suklaa.

come on

Onnellisuutta on paskainen nauru ja vanha zombielokuva, Kielletyn pelaamisen katsominen ja pelin mukana kiroilu, satunnainen tupakointi ja puolin ja toisin vittuilu. Koko päivä vietettynä toisen sängyssä löhöten hiukset jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen viivyttäen kotiin lähtemistä viimeiseen pisteeseen asti. Jatkuvasti jokin nauratti eikä mistään jaksanut murehtia tai välittää, päivä valui ohi liian nopeasti, kun oikeasti siihen hetkeen olisi vain halunnut jäädä ikuisuudenksi. Enkä kertaakaan ajautunut ajattelemaan mitä vittua mä täällä teen.

Eilen, kello oli kai jo kymmenen, kävelin viimein bussipysäkiltä kotiin. Laitoin kuulokkeet korviin, musiikin sopimaan ja nielin itkuni, joka olisi halunnut purkautua siinä kilometrin kävelymatkalla. Ihan vain koska pelkäsin pelkään pilanneeni sosiaaliset suhteeni koulussa, että käy taas kuten yläasteella.

Pitäisi käydä suihkussa, pakata ja meikata ja lähteä taas.

that will have to be enough

Ostin kalliin mustakantisen muistikirjan, johon kirjoittelen satunnaisia ajatuksia, asioita joita haluan muistaa ja erilaisia listoja. Siinä on monta sivua, joista jokaisen aion täyttää molemmilta puolilta. Ensimmäiselle sivulle kirjoitin nimeni ja aloituspäivän, kirjan täytyttyä lisään lopetuspäivän. En malta odottaa nähdä, miten sivut täyttyvät ja kannet muuttuvat kuluneemmiksi. Ehkä joskus useiden vuosien päästä luen menneitä ajatuksiani nauraen typeryydelleni tai häveten sokeuttani - tai ehkä vain hymyillen muuten vain kaikelle, minkä on joskus kokenut tärkeäksi kirjoittaa ylös.

Säästin aiemmin lasiseen purkkiin rahaa muuten vain ilman mitään sen suurempaa syytä - ajattelin vain lähteä jonnekin lähelle-kauas, pois. Onnistuin kuitenkin viikossa löytämään jotain, mihin alan oikeasti säästää, jotain mitä alan tavoitella. Se oli ensin sellainen huvittunut päähänpisto, joka parissa päivässä valtasi mieleni.

Tuntuu hassulta, kun tähän asti on vain harhaillut ilman määränpäätä ja nyt tiedän jotain varmaksi. Halusin vain kertoa tänne, kun ei ole ketään, jolle olisin voinut sanoa.

tietämättä minne olen menossa

Maanantaiaamuna krapula ja vapina heräsin kaverin vierassängystä hänen pikkuveljensä XL -kokoinen t-paita päälläni olo järkyttävän huterana. Etsin vaatteeni väistellen tyhjiä tölkkejä ja pulloja löytämättä sukkahousujani ja lähdin kävelemään pysäkille herättämättä ketään. En tiedä onko tästä tulossa pahin rappiokesäni vai kuvittelenko vain juovani turhan usein, pitäisikö rajoittaa vai antaa mennä vain koska nythän on kesä ja loma ja juhlan aika.

Tänään vietin taas aikaani sen uuden tuttavuuden kanssa, joka muistuttaa etäisesti minua joissain tilanteissa. Puhuu paljon, mutta vain vähän asiaa ja hänen epävarmuutensa voi lukea niistä pienistä jos en kauheesti häiritse sua. Ihan vain jo sen takia en kehtaa kieltäytyä vaan kuuntelen hänen juttujaan, vaikka mieluummin makaisin sängyn pohjalla yöpaidassa biologian kirja seuranani.

Huolimatta kyllästymisestäni sosiaalisuuteen haluaisin lähteä sen tutun porukan kanssa juhlimaan, juoda ja heittää karua läppää, jota pitää vältellä muiden seurassa. Humalassa epävarmuus unohtuu ja Kielletyn seura kiinnostaa, ehkä juuri sen takia, että Kielletty huomioi (ja Pilvi sanoo älä tee mitään). Elämä ei kuitenkaan ole helppoa, kun yksi on "muualla" kuten se kauniisti muille ilmaistaan.

En osaa kasata ajatuksiani minkään suhteen, hukutan vain ne haaveisiin ja niihin iltojen juttutuokioihin, jännitykseen vatsanpohjassa laittaakohan se tänään illalla mitään. Tyhmä tyttö tekee tyhmiä asioita eikä edes halua käyttää järkeä, sellainen on varsin yliarvostettua. Aina olen se järki, miksen kerrankin vain menisi mukaan siihen, mikä sillä hetkellä houkuttaa.

Ehkä toiveet kuitenkin ennättävät vielä toteutua ennen kesäloman loppua ja arkeen paluuta kunhan vain --.

jos nousen jalkaterillesi

Aamulla hyppäsin bussiin ja jäin pitkään kiehtoneella pysäkillä pois bussikuskin huristettua oikean pysäkkini ohi. Harhailin hetken tuntemattomilla teillä vihreyden ympäröimänä ja löysin sitten tieni toiselle pysäkille, josta pääsin jatkamaan matkaani tuntemattomalla linja-autolla. Näin Kaislaa, kävelin hänen kanssaan sinne tänne jutellen ja kehuin tuntemattoman tytön upeaa kaunista loistavaa tatuointia saaden hänet sanomaan minun tehneen hänen päivästään mahtavan. Istuimme auringonpaahteessa nauttien, odotellen enkä meinannut tunnistaa Virtaa, kun hän lopulta saapui.

Joimme Virtan kanssa pienet päivähumalat istuessamme puistossa, etsimme hänelle täydellistä kaulakorua ja kävimme kiinalaisessa syömässä. Istuessamme penkeillä hän kaivoi piirustusvihkonsa ja sanoi haluavansa yrittää piirtää minut 20 minuutissa. Jalkani puutuivat ollessa mallina, mutten kehdannut sanoa saatika uskaltanut liikahtaa, hymyilin vain hampaat näkyen kertoen pieniä juttuja. Juttelimme niitä näitä pinnallisia ja syvällisiä, kerroin hänen olevan osasyyllinen satunnaiseen positiiviseeni asenteeseeni ja hän oli siitä iloinen. Raitiovaunua odottaessamme huomasin tunnistavani hänen pienet vihjauksensa rivien välistä haluaisin vielä ennättää käydä elokuvissa täällä päässä ja mulla ois kaksi lippua.

Matkasin raitiovaunussa koko matkan melkein takaisin lähtöpisteeseen asti Virtan hypättyä ulos sanottuaan ensin, kuinka seurassani olikaan ollut taas mukavaa ja kerrottuaan, että seurassani viihtyy eikä edes ne pienet hiljaiset hetket ole awkward. Loppumatkasta asetuin takaosaan seisomaan, nojaamaan kaiteeseen ja katselin vain taakse jääviä maisemia ottaen satunnaisesti valokuvia. Jäätyäni ostin äkkiä uutta limua ja kiiruhdin sitten taas bussiin. Kuuntelin matkalla Scandinavian Music Groupia, uusi limu maistui kesältä ja esansseilta kuten Pilvikin sanoi ja kirjoitin vihkooni, mitä kaikkea haluan kokea kesän aikana.

Voisin kertoa ne kaikki huonotkin hetket, joita päivässä oli, mutten halua. En halua ajatella niitä, sillä vain niillä hyvillä on aidosti merkitystä ja ne hyvät minä haluan muistaa. Elän niitä hyviä hetkiä varten ja niillä hyvillä hetkillä.

yhä tuntee sen pojan

Humala nousi takapihalla istuessa hymy huulilla muiden kanssa jutellen, tanssahdellen musiikin tahtiin ja irvistellen kameralle aina, kun joku keksi taas kaivaa sen esiin. Kasattiin tölkeistä kaatuvia torneja, kivuttiin isoiksi ihmiskasoiksi puutarhatuoliin ja naurettiin vain, kun kaljaa läikähti tai kakkua meni mekolle. Aurinko paistoi, koko ajan nauratti ja oli hyvä olla eikä kertaakaan tullut upottua omaan säälittävään synkkyyteen. Tapasin uusia ihmisiä, juttelin ilman kauheita ongelmia ja hymyilin mahdollisimman paljon nauttien kaikesta.

Myöhemmin illasta humala oli suuri ja annoin erään miehen kuljettää kättä niskassani, yläselälläni, piirrellä sormillaan kuvioita, jotka värisyttivät koko vartaloani. Nojasin siihen pienesti maailman huojuessa hassusti ja astuin mukaan siihen leikkiin, jonka heti tunnistin - hymy suunpielessä, pilke silmäkulmassa. En tanssilattialla estellyt, kun tuo pitkä mies kumartui suutelemaan minua enkä kieltäytynyt, kun hän pyysi mukaansa. Pudottaessani kauniin valkoisen mekkoni lattialle tajusin, etten enää voisi perääntyä.

Aamulla päädyin vessaan suunnittelemaan klassista katoamistemppua vain koska vihaan niitä epämukavia hetkiä, kun aamu pyyhkii kaiken pois eikä ole enää mitään sanottavaa. Hän kuitenkin heräsi, pukeutui ja saattoi minut pysäkille hiljaisuuden vallitessa. Onnekseni ei jäänyt seurakseni odottamaan vaan halasi, naurahti, kun sanoin törmäillään ja katosi sitten takaisin tulosuuntaan.

Poltin rauhassa aamutupakkani katsellen aamun ahkeria lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä, satunnaisia ohi ajavia autoja todeten samalla, ettei minua kaduta tai hävetä, vaikka yöllä painoin kynnenjälkiä miehen olkapäihin tunteettomuuden synnyttämistä tunteista.

(Meinasin alkaa itkeä kevätjuhlan jälkeen halatessani Retkeilijää, sillä se saattoi olla viimeinen kerta kun näen häntä.)

Nyt ajattelin vain maata ja nukkua.

Upposin hetki sitten taas liian syvälle synkkyyteeni ajatellen mitä järkeä edes pyristellä vastaan. Lakkasin potkimasta vettä jaloillani antaen itseni vajota alemmas kietoutuen ajatukseen siitä, jos antaisin itseni masentua, päätyä niin pohjalle, että olisin valmis lopettamaan tämän kaiken. Sitten eräs herätteli ja tajusin naurettavuuteni.

oma, kallis ja tarpeeton

Onko tämä elämä tosiaan mennyt siihen, että jokainen kasaa itse itselleen ongelmia, tekee niitä tyhjästä ja ruikuttaa sitten, kuinka onkaan niin kauhea olo eikä mikään ole hyvin. Sitten siinä olossa vain roikutaan epätoivoisina suostumatta päästämään irti. Voisivatko useimmat päästä siitä pahasta, jos olisi vain tarpeeksi tahtoa, tarpeeksi selkärankaa, tarpeeksi asennetta? Tuli keskusteltua aiheesta ja jäin pyörittelemään mielessäni ajatusta olenko minä ongelmieni syypää ja aiheuttaja? ja onko mahdollista, että alkaisin voida paremmin, jos vain päättäisin niin? Jos vain ryhdistäytyisin. Olenko kiinni murheissani ja sen takia kärsin huonoista kausista, voinko huonosti vain sen takia, etten anna itseni voida paremmin? Vai selittyykö kaikki jollain fyysisellä, kuten serotoniinin erityksen häiriönä.

Hymyiles vähän! ja vihaa vähemmän, rakasta enemmän on asioita, joita Retkeilijä toistaa minulle, ensimmäistä silloin, kun oloni näkee silmistä ja toista silloin, kun vihaan kaikkia, kaikkea tai jotain yksittäistä. Yritän kuunnella häntä, ajatella kaiken positiivisesti ja olla iloinen, mutta silti se ei vain taltutu. Jokin kiskoo suunpieliäni alaspäin hymyjen keskeltä ja unohdun bussissa pohtimaan hypoteettisesti kuolemaa, mitä se on, mitä siitä seuraa ja onko itsemurha okei. Älkää käsittäkö väärin, en ole huonompana, olen edelleen liian kiinni elämässä tehdäkseni mitään muuta kuin tupakoinnilla syöpäriskin lisääminen. En vain aamuisin jaksa herätä, en päivisin jaksa olla koulussa enkä jkoulun jälkeen jaksa tehdä muuta kuin maata ja toivoa, että päivä on kohta ohi kuin seuraavassa päivässä olisi jotain odotettavaa, samanlainen sekin. Odotan koko ajan jotakin, vaikka ei ole mitään odotettavaa. En kuitenkaan ole huonona, en huonompana, on pieniä hetkiä joina hymyilen aidosti ja kaikki on okei kunnes hetki menee ja olen taas jossain muualla. Kuolemaa on kuitenkin kiehtova pohtia eri kannoilta, ihan vain teoriassa, ihan vain hypoteettisesti.

Enää kaksi koulupäivää ja alkaa koeviikko eikä enää kauaa, niin alkaa loma. Odotan lomaa, vaikka tiedän sen menevän suurimmaksi osaksi juosten pyöräillen rullaluistellen koko päivän pitkin päivää jatkuvasti, koska sitä ovat kaikki kesäni olleet riparin jälkeen miinus Kuuran kanssa vietetty kesä. Tiedän, että tulen viettämään kesän suurimmaksi osaksi yksin seuranani musiikki ja koulukirjat, mutta ei se haittaa, ei oikeasti enää. Olen tullut sinuiksi kuolleen sosiaalisen elämäni kanssa, oppinut, ettei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Maanantaina en selvinnyt ruotsin tunnille vaan päädyin kivelle istumaan kahvikuppi kädessäni, tupakoiden ja lukien hyvää kirjaa enkä oikeastaan muista lähiajoilta mitään parempaa hetkeä, olin kenen tahansa seurassa. Muut ovat lähinnä alkaneet välillä jopa ärsyttämään ja löydän itseni toivomasta, että voisin olla yksin tupakalla, ettei olisi mitään sosiaalista elämää, jota täytyisi ylläpitää. Enkä enää edes yritä jutella, jos vähänkään kuulostaa siltä, ettei toista vaan kiinnosta. Väliäkö sillä? Minä viihdyn yksin. Turha yrittää näyttää, että voisin olla kivaa seuraa. Kelvollista seuraa. Yksin on helpompaa, mitä turhaan paskoa itsetuntoaan pohtimalla miksi olen joillekin vain no ehkä kai varmaan. Ei väkisin.

Tää teksti on nyt täyttä kuraa ja yritin työstääkin, mutta vitut. Meen tänään puistoon kavereiden kanssa pienellä porukalla ostetaan mukaan kaljaa ja viiniä ja nautitaan päivästä, vaikka ahdistaakin kauheasti, kun en voikaan paeta suoraan kotiin saman tien.

ja hymyni olisi lämmin

Olen taas ollut vähän surullinen ilman syytä ja paennut tupakoimaan aina kun vain tilanne on sallinut. Tänään päivällä oli hetki, kun olin yksin kotona ja katsoin parhaaksi tupakoida terassilla. Poltettuani loppuun yritin vaivihkaa heittää natsan pusikkoon ja kääntyessäni naapuri istui pihallaan, katsoi minua leveä virne naamallaan ja tervehti. Mumisin takaisin tervehdyksenkaltaisen ja pakenin sisälle helahtamaan ihan punaiseksi. Se siitä vaivihkaisuudesta.

Sain kuitenkin tuossa hetki sitten yllättävän syyn hymyillä ja alkaa säästää rahaa pieneen lasiseen purkkiin, johon olin jo hetken kerännyt tylsästi viisisenttisiä. Jännittelen asiaa vielä niin paljon, etten uskalla oikein ajatella sitä ja pelkään, että tuo suunnitelma peruutuukin. Toivottavasti ei, kaipailen uutta seikkailua, uusia ihania mielenkiintoisia ihmisiä ja uusia kokemuksia.

Vatsaani on alkanut särkeä itkettävän paljon syötyäni lämpimän ruuan. Sitä tapahtuu etenkin lounaan jälkeen, sillä olen vihdoin vaihtanut sen omenasta kunnon ruokaan ja kävin jopa perjantaina koulun ruokalassa syömässä. Osaako kukaan auttaa kipuasian suhteen?