tupakalla valitan kylmää, mutta enää ei ole sun asias tarjota lämmitystä

jos joku kysyisi, en myöntäisi, mutta hänen mukaansa lähtisin vielä viimeisen kerran, jos voisin
olisin vielä hetken se kyyninen teräväkielinen vittupää, josta ei saa selkoa eikä mitään otetta
roikkuisin reunalla epävarmana kaikesta huolien kylmätkin katseet julmatkin sanat kunhan saisi jotain

mutta olenhan kiltti tyttö, joten tyydyn istumaan viereen kapakassa ja juttelen vittuilen nauran kuten silloin joskus
ehkä jonain päivänä jonain toisessa tilanteessa, ehkä ei enää koskaan

what the hell I'm doin' here?

hetken helpotus takaa kai suuren pudotuksen. hetken minä huusin, hymyilin, nauroin enkä vain haukkonut henkeä vaan tunsin olevani elossa. tunsin ja nautin. nyt istun pimeässä keittiössä syöden nuudeleita ja haluten itkeä saamatta vieläkään mitään ulos. miten minä vihaankaan tätä kaikkea ja itseäni.

voisiko joku ravistella päästäni mutterit paikoilleen, herättää minut henkiin. antaisin mitä vain pelastajasta, vaikka kaikkien pitääkin täällä pelastaa itse itsensä.

plan b

Teen asioita, jotka eivät kannata ja jotka eivät ole järkeviä, sillä minua hajottaa tämä kaikki ja haluan vain elää ja tuntea jotain. Perjantaina meni muisti en edes tiedä kuinka pitkältä pätkältä, tiedän vain sen, mitä muistan hatarasti unen kaltaisesti saamatta kiinni ja mitä sain toiselta kuulla. Eikä se haittaakaan, tuskin siinä on mitään muistettavaa ja ainakin oli hauskaa. Ainakin hetken oli jotain. Aamulla heräsin oikealta puolelta väärää sänkyä enkä osannut kuin nauraa, bussissa mietin kuinka surullista ja säälittävää tämä kaikki onkaan enkä silti osannut edes yhtä kyyneltä tipauttaa.

Selvittyäni pahoinvoinnista, huimauksesta, alavatsakivuista ja väsymyksestä onnistuneesti oksentamatta kaikki tuntui jo hetken paremmalta kunnes äiti sanoi tulevaisuudensuunnitelmiani täysin höpönpöpöksi ja naurettaviksi ja aloitti taas sen saman, minkä olen kuullut monta kertaa aiemminkin. Purin huulta ja lähetin ei-järkevän viestin välittämättä tippaakaan. En jaksa enää välittää.

öitä sisään

"Sulla ei ole edes varaa käyttää sanaa moraali."

En saa hengitettyä, en selkääni suoristettua enkä nostettua leukaani ylös varmana. En osaa katua, mutten myöskään tunne minkäänlaista ylpeyttä.

Alan uskoa entisen tyttöystävän puolikkaan sanoihin moraalittomuudestani. Vaikka enhän minä mitään väärin ole tehnyt, ainakaan kovin. Vaikka eihän se ole valehtelua, kun jättää kertomatta toisen jättäessä kysymättä. Ei se ole väärin olla korjaamatta väärinkäsityksiä, jotka toinen on muodostanut sanomattomatta jätetyistä asioista. Kerroin vain sen, mitä hän halusi kuulla jättäen sen minimaalisen osan pois - ei se minusta pahaa tee. Voi vittu mitä kävi sille minulle, joka pystyi puhumaan suoraan.

Olisin kai jäätynyt täysin, jos hän olisi kysynyt, sillä valehtelua en harrasta sallittua vain syömisen tai voinnin ollessa kyseessä enkä kuitenkaan haluaisi itse astua suoraan lankulle hypätä siitä ilman taistelua. Olen lähes varma, että hän ei halunnut tietää ja sen takia jätti kysymättä, eikös se aina niin ole. Samaan aikaan olen onnellinen mahdollisuudestani hiljaisuuteen ja kuitenkin haluaisin vain kiertelemättömän kysymyksen voidakseni möläyttää kaiken suustani saadakseni sen sydämeltäni. Nyt vain pakkaan sen sisääni, annan jäädä kipuilevaksi ihon alle toivoen sen helpottavan, unohtuvan.

Viimeksi piilottaessani salaisuuden sisääni vaati vajaan puoli vuotta ja hervottoman humalan ennen kuin kerroin siitä, lipsautin sen huulieni välistä ajattelematta sen suuremmin. Sekin oli niin pieni asia ja kestin yksin sen kanssa vain puoli vuotta, pystynkö enää katsomaan silmiin joutumatta puristamaan huuliani yhteen purematta kieltäni poikki pitääkseni itseni hiljaisena.

En osaa sulkea ajatuksia mielestäni, vaikka ne saavat minut vain entistä enemmän solmuun, hieromaan otsaani ahdistuneena voimatta millekään mitään.

Tuijotin yhtenä yönä neljä tuntia kaverin ikkunasta ulos sängyssä maatessa ajatusten valvottamana.