Kaikkea hyvää "darramättöä",
Melkein oksettaa.
En voi olla tunnistamatta junalla kulkiessa sitä tiettyä asemaa, jonka yhdistän aina Virtaan, vaikka siihen liittyy myös kaksi muuta tuttavaa. Kuitenkin Virtan kanssa niin monet kerrat seisoin siinä, tulossa, menossa tai odottamassa. Kuinka monta kertaa siinä tulikaan käytyä vain sen kahden viikon aikana. Se salpaa aina hetkeksi hengityksen ihan vain muistojen takia.
Näin tänään taas sen aseman ja aloin kolme tuntia unta saaneilla aivoillani ajattelemaan nykyistä tunnevammaisuuttani. Olin ennen helposti lähestyttävä ja minun kanssani oli helppo jutella, nykyään olen sulkeutuva enkä osaa katsoa ihmisiä pitkään silmiin vaan katselen kattoa, ympäristön pieniä yksityiskohtia enkä oikein tahdo avata suutani, ottaa osaa keskusteluun tai keksiä puheenaiheita. En osaa puhua mistään, varsinkaan omista asioistani ellen sitten satu olemaan humalassa, koska humalassa minusta saa irti kaiken tiedon.
On kuin Kuuran viimeisimpien tekojen jälkeen olisin vihdoin luovuttanut ja antanut periksi, kasvattanut muurit minun ja kaikkien muiden väliin. Viimeisin muurien sisäpuolella käynyt on Virta, jonka jälkeen edes Kuura ei päässyt läpi, vaikka kai yritti. En vain osaa enää, en uskalla enää. Lakkasin uskomasta, että kaikissa on jotain hyvää ja aloin uskoa, että jokainen on mahdollinen kivun aiheuttaja. Se on aika surullista, miten Kuura saikaan muutettua minua.
Koen aina välillä, että joku yrittäisi pommittaa muurejani ja hetken harkitsen, että päästäisin läpi. Ehkä se ei halua mitään pahaa, ehkä sitä oikeasti kiinnostaa. Sitten tulee se yksi väärä sana ja olen taas muurien keskellä - yksin.
Tänään olen ollut darrassa ja hymyillyt, koska eilen olin taas elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
leikitään nätisti