for a moment

Ajattelen kauheasti Kuuraa enkä edes ole varma miksi. Jatkuvasti mieleen tulee pieniä asioita, joille hymyilen ja seuraavaksi haluan itkeä. Ahdistun syömisestä ja imeskelen turhan usein Mynthoneita toivoen, että kurkkukipu turtuisi ja saisin hengitettyä kunnolla. Kuudes päivä ja iso rasia vihdoin tyhjeni ja pääsin ainakin toteamaan, ettei kannata aivastaa kurkkupastilli suussa. En osaa pysyä paikoillani sohvalla, kun vatsa tuntuu täydeltä eikä vartaloa kylmää. Hengittäminen käy entistä hankalammaksi ahdistuksen kanssa. Vatsa tuntuu niin isolta ja löysältä, että itkettää.

Katson lastenleffoja ja itken niiden onnellisia loppuja eikä aivastelulle näy loppua. Näen levottomia unia enkä haluaisi öisin käydä nukkumaan vaan viivyttelen sitä viimeiseen pisteeseen asti. Kaipaisin kauheasti ihmisten näkemistä ja tavallista juttelua, mutta kuume nousi taas enkä voi liikkua kotoa oikein mihinkään. Pitäisi parantua keskiviikkoon mennessä eli en kai saisi jumppailla hetkeen.

Yli viikon olen himoinnut vohveleita. En kuitenkaan voi, en uskalla, en saa. Ajattelen päivittäin, että huomenna sitten, vaikka oikeasti tarvitsen vierelle kivan ihmisen hymyilemään ja jakamaan ne kanssani. Kermavaahdosta hymynaamoja. Eikä oikeastaan ole edes ketään, jonka kanssa tehdä vohveleita ja kikatella.

Kahvia. Kurkkukipua, niiskutusta, aivastelua. Särkyä. Hiukset ponnarilla, ei tietoakaan meikissä ja päällä yövaatteet yötä päivää. Kaikki kuluu niin tuskastuttavan hitaasti.

Jos tänään antaisin itselleni luvan syödä vähän enemmän?

(Okei, on yksi, jonka kanssa haluaisin, mutta siitä ei puhuta.)