Kurkku meinaa hajota kipuun, nieleminen on tuskan takana ja kahvinkin juominen sattuu. En kuitenkaan voi sanoa äidille tai hän luulee minun oksentaneen. Hän luulee minun aiheuttaneen tämän itselleni vaikka ei en ole en hetkeen olen ollut kiltti tyttö ei älä syytä mua ei se ole mun vika.
Eilen päivä alkoi sillä, kun sain kuulla vanhemmiltani olevani täysin surkea. Se jatkui haukuilla, kun aamun takia en reagoinut mihinkään, olin vain hiljaa. Ruokapöydässä erehdyin avaamaan suuni saadakseni kuulla sun pitäis syödä vähemmän, napostelet nykyään liikaa. Ai, anteeksi, onko alle 1500 kaloria päivässä liikaa, okei, selvä.
Suutuin, totta kai, suutun aina, kun joku sanoo jotain ruokailuistani. Juoksin yläkertaan ja päätin keskittää ahdistukseni edellisen päivän meikkien pesemiseen, etten tekisi tyhmiä. Siinä valuttaessa vettä ja odotellessa sen lämpenemistä kuulin, miten äiti kysyi isältä oksentaako se?
En syönyt mitään loppupäivänä. En puhunut mitään loppupäivänä. Olen raivostuttava tuittupää, mutta kukaan muu ei syömisiini puutu.
Juuri nyt haluaisin oksentaa ahdistuksesta. Ehkä sitten suuren salin vessassa valvojan odottaessa ulkopuolella.
Mua vaan hermostuttaa
(En oksentanut, jei.)
Voi helvetti. Tiedän niin ton tunteen ja yhdyn kaikkeen raivoosi äitejä kohtaan(joiden mielestä on ok sanoa "pitikö meidän läskimahojen taas syödä pullaa voi -")
VastaaPoista:c esitän ison vastalauseeni tuon 'meidän läskimahojen' kohdalla. Pullan syöminen on okei!
Poista