smile for the picture

Päätä pakottaa taas. Kuumat kelit romahduttivat ruokahalun olemattomaksi ja Aatteen suusta ennätti kuulla oot laihtunut ennen kuin kerkesin edes haaveilla. Kaikki kallistuu taas vähän väärään suuntaan ja elämä putoaa raiteiltaan viimeisen työpäivän jälkeen. Juhlissa alkoholi maistui jo liikaa, ruoka taas ei ollenkaan suostutteluista huolimatta - mieluummin leikin juhlien lasten kanssa ulkona vältellen niitä maistaisit edes jotain. Lasten ja aikuisten lähdettyä oli liian hauskaa ja aamulla Aate silitteli selkää, kun minä kumarsin jälleen kerran vessassa. Öiset painajaiset eivät jätä rauhaan, jatkuva heräily ja ahdistuneisuus on arkea, onneksi ei joka yö tarvitse yksin herätä.

Sain sen kirjeen, joka kertoi opiskelupaikattomuudesta. Ensin en uskaltanut kertoa siitä kellekään, sitten yhdelle, sitten toiselle ja vielä kolmannelle. Neljäntenä Aatteelle, viidentenä möläytin sen humalassa kaveriporukalle. Sitten töissä kestin jo vastata kysymyksiin, vaikka kylmyys valuikin pitkin sisintäni jokaisella kerralla. Vanhemmille en tahdo kertoa ennen kuin on varasuunnitelma, suunnitelma b, ratkaisu kaikkeen. En pääse opiskelemaan, mutta -, hyviä ja huonoja uutisia. Pettää ei saa, pettymystä ei voi tuottaa.

Ainakin hiuksistani tulee oranssimmat, pyörän poljin jo Aatteen luo ja kesällä voi lähes aina mennä miten huvittaa ellei lasketa satunnaista keikkatyötä. Aurinko toivottavasti lämmittää ja hymyilyttää eikä aina tarvitse muistaa edes mikä päivä on. Jos hyvä tuuri käy, voin hetkeksi jopa unohtaa sen, että olen taas vuoden tyhjän päällä ennen kuin onnistun löytämään jotain.

älä tee

Makaan sängyssä peiton alla kyynelten valuessa ja kuuntelen, kun äiti avoimesti puhuu jollekin perhetutulle siitä, kuinka huono olenkaan. Mikä pettymys. Mieli tekee viiltää liian syvälle, lopettaa syöminen, lähteä kävelemään, hypätä sillalta alas. Mitä vain, mikä poistaisi tämän tuoman pahan olon. En minä pysty tähän, koko elämäni käyttänyt siihen, kun olen yrittänyt olla tuottamatta pettymystä ja silti ei riitä. Haluan vain kadota.

Enkä kuitenkaan tee muuta kuin makaa tässä ja päätä, että huomenna syön vielä vähemmän, vaikka tämä alkaa jo lipsua kontrollista.

lost!

Sisko ei taaskaan syö ja alan tiedostaa sen jatkuvasti paremmin. Näen, miten se välttelee tiettyjä ruokia ja juomia, miten se valehtelee syömisistään ja jättää ruokia syömättä jollain verukkeella. Niinku ei riittäisi se, miten se käy jatkuvasti salilla tekemässä rankkaa treeniä. Sen silmänaluset tummuu koko ajan vain enemmän ja öisin kuuntelen, miten se kierii sängyssä valveilla tai nukkuen tosi kevyesti, sillä sen syömättömyys valvottaa sitä. Lisäksi se vahtii mun syömisiä, kiinnittää niihin huomiota ja on huomauttamassa, jos en syö päivän aikana mitään.

Yritän valvoa sen ruokailua, muistuttaa sille syömisestä ja vihjailla Äidille sen kunnosta, mutta mikään ei auta. Äiti ei usko tai ei tahdo uskoa, ei tahdo nähdä, Sisko suuttuu, raivostuu ja huutaa kuten itsekin tekisin, jos se puuttuisi mun syömisiini. Oon ihan hukassa, koska en tiedä miten sitä auttaisin ja mitä paremmin sen ongelmat tiedostan, sitä enemmän alan kiinnittää huomiota omaan ruokailuuni.

Tilanne ahdistaa ja viime viikon arkipäivät tuli elettyä lähinnä mandariineilla, sillä en ahdistukseltani kyennyt syömään kunnolla.

the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

the truth

Sain tänään kuunnella, kuinka Mummo itki puhelimessa. Ynähtelin satunnaisesti osoittaakseni kuuntelevani, vaikka oikeasti olin siirtänyt hänen puheensa taka-alalle kuin liikenteen meluksi, johon en kiinnitä juurikaan huomiota. Vaikutan ehkä tunteettomalta, mutta kuolema ja menetys ovat asioita, joita en osaa ymmärtää ja joihin en osaa. Ne tekevät oloni epämukavaksi. En käsitä, miten joku voi lakata vain olemasta. Ennen hän oli ja nyt ei enää ikinä. Elintoiminnot lakanneet, ei enää ajattele, ei tunne. Miten se on mahdollista?

Tunnen niin paljon, vaikken osaa käsitellä tunteita. Minä syön tunteeni, oksennan tunteeni, paastoan tunteeni. Minä flirttaan tunteeni, nain ne pois. Minä viillän tunteet, revin ne, kynsin ne auki ja juoksen ne pois. En käsittelemällä käsittele tunteita, hoidan ne pois päiväjärjestyksestä muilla keinoilla. En halua tuntea.

Aloitin tunteiden käsittelemättömyyden jo yläasteella, purin huonot olot oksentamalla ja viiltämällä. Miten minun olisi nyt tarkoitus osata selvittää ne? Voisin kai eritellä kaiken paperille, mutta niiden ajattelukin tuo liikaa tuskaa. En tahdo aloittaa käsittelyä, siirrän ajatukseni muualle.

Ei tästä tule mitään. Haluaisin puhua jonkun kanssa tästä, mutta kirjoittaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Ei ketään kiinnosta enkä osaisi edes paljastaa muille tunteikkuuttani. Huomenna voin taas tupakoida, onneksi.

ruutuvihkoon se oikeat toiveensa kirjoittaa

pahat sanat toisten huulilta

kastelevat raidallisen tyynyliinan

ääneti, niin kovin ääneti

vain pisarat kuuluvat räjähtäessään kankaan pintaan

Tuntuu niin kauhean surulliselta, kun pelkään joka hetki räjähtäväni ja vetäväni taas kaikki vaatteet vaatekaapista alas huutaen ja itkien samalla ja rauhotun sänkyyn peiton alle vasta sitten, kun äiti uhkaa päivystyksellä tai jollain vastaavalla. Koska niitä räjähdyksiä on jo nähty pari ja nyt taas pinnan alla kuplii ja tunnen sen eikä asiaa yhtään helpota se, miten Sisko tekee mun pahasta olosta jatkuvasti pahemman enkä edes kehtaa sanoa siitä mitään, koska kuka nyt ymmärtäisi miten helvetisti mun tekee mieli satuttaa itseäni ihan vaan, koska se erehtyy taas haukkumaan mua ja tekemään mun olon sellaseks, että mun pitäis vaan lopettaa syöminen tai vaikka kuolla. Käyn tunnin kävelyllä ja vartin tappojuoksulla, teen lihaskuntoa ja venyttelen, vaikka oikeasti haluaisin vain iskeä nyrkin peiliin ja heitellä astioita seinään huutaen ihan vain saadakseni purettua tätä johonkin.

Lisäksi haluaisin puhua ihmisille, mutta en osaa sanoa hei enkä mitä kuuluu, kun viesteihin ei edes saa vastausta ja lopulta mun hetkeksi kasattu itsevarmuus murenee taas itseinhoon ja siihen, kun mietin mikä vittu mussa on taas vialla enkä löydä kuin virheitä, vaikka vielä hetki sitten ajattelin, että ehkä mäkin oon okei ja riitän. Yritän kauheesti uskotella itselleni, että sillä on väliä, vaikka taas tuntuu ettei ole ja voisin lakata yrittämästä. En mä lakkaa, olen sen verran järkevä, mutta harkitsen silti.

Kyllä tää tästä, aivan varmasti tää tästä, pitää vaan kestää. Jos kestää, niin se palkitaan ja vastaan tulee vielä joku, joka välittää mustakin enkä ole ainoa, jota kiinnostaa. Tai ehkä munkin positiivisuus katoaa joku päivä ja kuolen yksin ilman, että kukaan huomaa.

feet in the water

Onnellisuus on sitä, kun hymyilyttää, vaikkei ole edes mitään kunnollista syytä. On vain se seura ja niiden ihmisten hymyt ja jutut ja välillä ihan hiljaiset hetket, kun jokainen tekee jotain omaansa ja silti siihen ilmapiirin lämpöön voisi vain käpertyä. Se on sitä, kun kaljasta turvonnut vatsa ei saa painamaan kuunsirppejä ympäri kehoa ja sitä, kun ei paniikissa tarvitse joka aamu meikata vaan voi olla löysissä vaatteissa meikittömänä silmälasit päässä. Se on sitä, kun voi syödä pitsan ja katsoa Frendejä ja nauraa, sitä, kun mokaa jotenkin ja nauraa vain muiden mukana, kuinka sitä onnistui taas säheltämään. Se on sitä, kun muut pyytävät jäämään ja yhdessä pohditaan päteviä tekosyitä, joiden varjolla voisi viikonlopun sijasta jäädä viikoksi.

Pakopaikassa kaikki on aina hetken hyvin. Tuli siellä huonojakin hetkiä - sunnuntaina en saanut syötyä mitään ennen kuin vasta illalla kuudelta ja joka kerta vessassa tuijotti vaaleanpunainen mörkö kuiskaillen kutsuvia sanoja. En kuitenkaan noussut mörön päälle, koska viimeksi sen seurauksena kahvista jäi maito pois enkä sen jälkeen ole sitä montaa kertaa kyennyt juomaan maidon kanssa. Kyllä minua sielläkin pelotti öisin nukahtaa, mutta puristin silmät kiinni, upposin pehmeään sänkyyn peiton alle ja kuuntelin Kuutin ja hänen tyttöystävänsä tuhinaa ja annoin unen tulla.

Kirjoitin joka päivä syömiset ylös ja alkoholin takia kalorit menivät yli sallitun rajan perjantaina ja lauantaina, mutten silti lopulta päätynyt yhdeksikään päiväksi paastolle vaan hylkäsin lopulta ruoka-ahdistukset joidenkin sanojen tuella. Pakopaikassa on niin helppoa, kun kukaan ei välitä siitä syönkö paljon vai vähän, kukaan ei katso ruoka-annostani halveksivasti eikä kukaan tenttaa, vaikken söisikään tarpeaksi nopeasti. Siellä ei tarvitse panikoida eikä pidätellä itkua, siellä ei ole hätää.

Pelkään aina välillä kovin kauheasti, etten ole toivottu, että olen vain häiriöksi, mutta sitten pääsen perille ja kaikki on hyvin. Ne pienet asiat osoittavat, miten ihmiset välittävät, kuten se, miten Kuutti halusi välttämättä heittää minut maanantaina junaan töiden jälkeen ja miten he oikein kysyivät, että jos jäisinkin vielä. Ei sun vielä tarvitse lähteä.

Tänään tein toisen haluamani asian. Kotiin kävellessä kuuntelin musiikkia puhelimellani ja katselin taivaan tähtiä. Kotona isä kehui minua, vaikka hän ei ikinä kehu minua.

Huomenna kouluun. Näytän nörttipojalta, jos laitan silmälasit päähän.

shut up

Kurkku meinaa hajota kipuun, nieleminen on tuskan takana ja kahvinkin juominen sattuu. En kuitenkaan voi sanoa äidille tai hän luulee minun oksentaneen. Hän luulee minun aiheuttaneen tämän itselleni vaikka ei en ole en hetkeen olen ollut kiltti tyttö ei älä syytä mua ei se ole mun vika.

Eilen päivä alkoi sillä, kun sain kuulla vanhemmiltani olevani täysin surkea. Se jatkui haukuilla, kun aamun takia en reagoinut mihinkään, olin vain hiljaa. Ruokapöydässä erehdyin avaamaan suuni saadakseni kuulla sun pitäis syödä vähemmän, napostelet nykyään liikaa. Ai, anteeksi, onko alle 1500 kaloria päivässä liikaa, okei, selvä.

Suutuin, totta kai, suutun aina, kun joku sanoo jotain ruokailuistani. Juoksin yläkertaan ja päätin keskittää ahdistukseni edellisen päivän meikkien pesemiseen, etten tekisi tyhmiä. Siinä valuttaessa vettä ja odotellessa sen lämpenemistä kuulin, miten äiti kysyi isältä oksentaako se?

En syönyt mitään loppupäivänä. En puhunut mitään loppupäivänä. Olen raivostuttava tuittupää, mutta kukaan muu ei syömisiini puutu.

Juuri nyt haluaisin oksentaa ahdistuksesta. Ehkä sitten suuren salin vessassa valvojan odottaessa ulkopuolella.

Mua vaan hermostuttaa tai sit rahkaa on vaan helppo oksentaa.

(En oksentanut, jei.)