oksettavaa himojen tunnustusta

Aamujoogaan legginseissä ja rintaliiveissä, hengitän kolme kertaa sisään ja ulos jokaisessa liikkeessä, sarjan toisto kuusi kertaa. Yritän syödä lautasmallin mukaisen lounaan, aamupala usein unohtuu ja kahvia on liian helppo juoda niin paljon, että kädet tärisee. Vettä menee niin, että joka välissä pitää ravata vessassa ja kuuma teekupillinen lämmittää sormia. Kurkkupastilleja on mukava imeskellä, saa välillä suulle jotain tekemistä.

Ruoka kiinnostaa enemmän kuin liikaa, kaupassakäynti on vaarallinen reissu täynnä vastustamattomia houkutteita. Miten paljon kaikkea hyvää onkaan ja sieltä pitää poimia vain ja ainoastaan tarpeelliset - ruisleipää, jos on päässyt loppumaan, ruoka-aineksia, mutta ei mitään liian epäterveellistä ja maitoa. Voi, miten vaikeaa se onkaan, kun nenässä on tuoreen leivän tuoksu, herkulliset leivokset ja makeispussit tanssahtelevät silmissä ja mieli jälleen kuvittelee, että sipsit dipillä maistuu hyvältä. Oi ja voi, miten tahtoisikaan syödä rasvaista pitsaa, vaaleaa pastaa ja pehmeää vaaleaa höttöleipää, herkutella jäätelöllä ja kaikilla muilla mahdollisilla herkuilla. Kaupassa täytyy pitää kiirettä eikä saa jäädä tuijottelemaan himoitsemiaan, rahat polttelee taskussa, mutta vääriä asioita ei saa ostaa. Oikein hävettää myöntää, miten haaveilenkaan eri mauista suussani, kuvittelen unelmissani miten saisin vain syödä syödä syödä ja unissanikin pyörii kaikenlaiset kielletyt hedelmät. Miten tahtoisinkaan maistaa sen kaiken taivaallisen ja syödä kunnes napa ratkeaisi.

Vaikka himoitsen ja haaveilen, kaupassa koriini ei tartu enää heräteostoksia, en päästä itseäni syömään turhuuksia ja vatsakin on oikeasti täynnä vain kerran päivässä. Sillä tietäähän sen, mihin ne kaikki ruokaunelmat johtaa - liian täyteen vatsaan, ahdistuneeseen mieleen, itkuisiin silmiin ja lopulta liian suurella todennäköisyydellä huuhdottuna alas viemäriin kyynelten kera.

the silence

maanantai
Mua väsytti kauheesti, joten nukuin bussissa matkalla kotiin. Heräsin ajoissa ennen kuin piti vaihtaa bussia, mutta se kymmenen minuutin matka ennen vaihtoa katosi mielestä heti enkä ollutkaan enää varma olenko hereillä vai näenkö vaan unta hereillä olemisesta. Nipistelin kauheesti kättäni, mutta ei se edes tuntunut hirveesti. En mä kyl sit vieläkään ole heränny, jos nukuin edelleen. Ehkä kuolin sinne bussiin ja elän jollain toisella tapaa.

keskiviikko
Kello oli paljon ja liikaa ja silti niin vähän, mun silmiä painoi, vaikka edellisenä yönä valvoin kukuin hukuin tunteisiin ajatuksiin ahdistukseen enkä vain saanut unesta kiinni. Mä vaan istuin siinä nahkaisella sohvalla ja neuloin jotain tietämättä tuleeko siitä lapanen vai jotain ihan muuta enkä edes ollut varma purkaisinko sen ennen valmistumista. Tiesin kuitenkin et kauheen ruma siitä kuitenkin tulisi. Vatsaakin särki, vaikka otin buranaa, mutta ei se oikeastaan haitannu, tuntuipahan edes jotain ja saattoi taas iloita, ettei siellä pitäis mitään olla.

torstai
Söin vaan kurkkupastilleja ja sit Äiti kysyi syömisistä ja väsäsin pitsaa itselleni ja Veljelle, sai Äitikin vähän ja Siskon poikaystävä. Lisäks vaan neuloin ja neuloin ja neuloin ja yritin kai lähinnä olla ajattelematta asioita kuten sitä, miten vaan lakkasin taas pitämästä yhteyttä joihinkin eikä kukaan huomannut. Yritän vain olla ja lakata olemasta, kyllästyttää taas tää paska ja yritän väkisin repiä positiivisuutta elämään.
Lisäks musta tuntuu, että lastenleffojen juonia ideoivat vetää aineita vitusti ja liikaa.

perjantai
Tein melkeen kokonaisen villasukan, kärjen kavennusta vaille valmiin. Sit alko ahdistaa ja purin sen alottaakseni alusta, vaikka mun sormet on alkanut kipuilla ja turvota. Nimetön on kaksinkertainen normaaliin verrattuna. Tuntuu kuitenkin hienolta luoda ja kadottaa, alottaa alusta.  Lanka oli kyllä ihan nuudelia purkamisen jälkeen.
Meinasin alkaa jostain pikkujutusta, joka oli täysin merkityksetön, söin m&m's -karkkeja, viiliä hillolla ja kurkkupastilleja ja suunnittelin seuraavan päivän ostoslistaa, kun jään taas yksin kotiin. En ole varma mitä teen, haluunko syödä, olla syömättä vai ahmia (ja oksentaa). Ilmeisesti hallitsen kaiken pelleilyn edelleen enkä osaa vieläkään päättää mitä haluan, kun kaikki tuntuu niin helpolta ja kiehtovalta. Kai tääkin on taas vaan merkki siitä, että mulla on jotain tunteita, mitä pitäis käsitellä mut en tahdo niin puran taas ruokaan.
Kaisla kyseli kuulumisia ja se on vissiin eka, jonka kanssa kunnolla tällä viikolla tuun sosialisoimaan ellei lasketa niitä pakotettuja small talkeja, mitä kuviksen tunneilla harjoitetaan.

lauantai
Äiti huomatti entistäkin tummemmista silmänalusistani. Syytin valaistusta ja kampausta, vaikka ei se ole sokea, tyhmä tai kuuro, kyllä se kai tietää etten taaskaan saa öisin nukutuksi.
Äiti veti myös överiksi ruokien kanssa ja se osti mulle liikaa kaikkea minkä voisin vaan oksuta: irtokarkkeja, sipsiä ja dippiä, pitsaa, jäätelöä, patonkia, ... Kyllähän se osti paljon kaikkea terveellistäkin, mutta mieli tavallaan huutaa oksentamista, purkamista. En tiedä vielä oksennanko. Mukava mies tulee illalla käymään, tarkistamaan ettei kaapeissa ole murhaajia tai sänkyjen alla mörköjä.  Kaislankin oli tarkoitus käydä jossain välissä, mutta en sitten tiedä siitä. En voi ainakaan ahmia ennen kuin tiedän niiden tuloista ja menoista, sillä en voi oksentaa, jos on vaara kiinnijäämisestä. Vaikka ei mua oikeestaan edes kiinnosta tietäiskö kukaan.
En tiiä. Ehkä jätän oksentamatta. Syön kohtuudella. Niinku muka tietäisin mitä kohtuus tarkoittaa.
Tupakoida voisin, keskiviikon jälkeen en ole polttanu.

Niin joo ja vistin taas Kuuran kanssa jostain ihan turhasta.

anything could happen

Olen nyt rehellinen, sillä olen jo tovin halunnut kirjoittaa tästä, mutten ole saanut ulos: Olen saanut luettua ruotsia 6:sta kappaleesta kaksi ja ihan minimaalisesti kielioppia, lantiollani on neljä uutta punaista suuta nauramassa enkä tänään haluaisi olla tässä. Söin lounaalla vatsan täyteen ja pitkästä aikaa oli se tunne, että saisin kaiken ulos vain kumartumalla. Makasin myöhemmin ikuisuuden sängyllä kykenemättä nousemaan (sattui ja silmissä pimeni aina yrittäessä), sillä tein liikaa lihaskuntoa liian tiuhaan. Olen ihan kauhean väsynyt, sillä tavalla ettei se mene ohi, vaikka kuinka nukkuisin ja mietin taas välillä vahingossa, mitä oikein täällä teen enkä oikeastaan edes saa nukuttua, sillä Nukkumatti ei selvästikään pidä minusta ja saan vain painajaisia aiheuttavaa unihiekkaa, kun hän lopulta tulee käymään. Voin oikeastaan koko ajan vain pahemmin ja pahemmin, vaikka välillä yritänkin hymyillä ja esitän helposti kuin mikään ei olisi vialla.

Tiedostan kuitenkin, että tämä kaikki on vain omaa laiskuuttani ja surkeuttani ja pitäisi vain ryhdistäytyä. Tiedostan, että minulla olisi kaikki ainekset ja mahdollisuudet olla iloinen ja voida hyvin, mutta silti jokin vetää koko ajan alemmas ja alemmas enkä oikein osaa taistella vastaan. En kaipaa ketään pelastamaan itseäni vaan yritän edelleen keksiä keinon pelastautua itse (itseltäni).

Huomenna on kevään viimeinen koe, jonka jälkeen Pilvi tarjoaa kaljan ja lähdemme kai keilaamaan. En ole aivan varma miten selviän koko päivästä, nukun kai kokeen ajan ja sitten vain väkisin. Täytyy kuitenkin yrittää.

Ehkä tämä tästä? Kyllä minä ainakin yritän, sen lupaan ja vannon.

Lopetin muutamien blogien lukemisen, koska ne saavat minut haluamaan syömisen lopettamista. Anteeksi.

shut up

Kurkku meinaa hajota kipuun, nieleminen on tuskan takana ja kahvinkin juominen sattuu. En kuitenkaan voi sanoa äidille tai hän luulee minun oksentaneen. Hän luulee minun aiheuttaneen tämän itselleni vaikka ei en ole en hetkeen olen ollut kiltti tyttö ei älä syytä mua ei se ole mun vika.

Eilen päivä alkoi sillä, kun sain kuulla vanhemmiltani olevani täysin surkea. Se jatkui haukuilla, kun aamun takia en reagoinut mihinkään, olin vain hiljaa. Ruokapöydässä erehdyin avaamaan suuni saadakseni kuulla sun pitäis syödä vähemmän, napostelet nykyään liikaa. Ai, anteeksi, onko alle 1500 kaloria päivässä liikaa, okei, selvä.

Suutuin, totta kai, suutun aina, kun joku sanoo jotain ruokailuistani. Juoksin yläkertaan ja päätin keskittää ahdistukseni edellisen päivän meikkien pesemiseen, etten tekisi tyhmiä. Siinä valuttaessa vettä ja odotellessa sen lämpenemistä kuulin, miten äiti kysyi isältä oksentaako se?

En syönyt mitään loppupäivänä. En puhunut mitään loppupäivänä. Olen raivostuttava tuittupää, mutta kukaan muu ei syömisiini puutu.

Juuri nyt haluaisin oksentaa ahdistuksesta. Ehkä sitten suuren salin vessassa valvojan odottaessa ulkopuolella.

Mua vaan hermostuttaa tai sit rahkaa on vaan helppo oksentaa.

(En oksentanut, jei.)

posket punaisina helottaa

Mietin koko ajan sitä, kuinka minun pitäisi kutistua. Mietin sitä junissa ja busseissa, matikkaa laskiessa ja aamukahvia juodessa, blogeja selatessa ja kavereiden kanssa jutellessa. Se tulee mieleen kaikista arkisimpina hetkinä ja silloinkin, kun pitäisi keskittyä johonkin ihan muuhun.

Enkä silti osaa tehdä koko ajan kaikkea oikein vaan syön aina ja jatkuvasti liikaa. Keksin tekosyitä syödä jotain kiellettyä, tekosyitä syödä yli tietyn rajan. Tänään juodaan, sun on pakko syödä tai menee taas niinku viimeksi, anna vaan ruokahimoille periks niin huomenna on parempi päivä tai kyllä mullakin on lupa syödä, kun muillakin on. Välillä mietin ihan vakavissani, miten voisin aloittaa taas ruuan deletoinnin, niin sitten ei tarvitsisi murehtia vääristä valinnoista. Mutta se taistelee bulimiasta eroon -vaiheen päätöstä: Jos syöt, kärsit seuraukset.

Kuitenkin välillä tuntuu, ettei ole muita vaihtoehtoja. Voisin opetella sen taidon uudestaan ja sitten olisi helpompi esittää. Ai ravintolaan, okei, olipas hyvää ruokaa, odotas kun käyn vessassa puuteroimassa nenäni. Vessassa käyminen on kuitenkin maailman normaaleimpia tapahtumia, harvempia ihmetyttäisi, vaikka menisikin vessaan ruuan jälkeen. Se olisi niin helppoa, niin yksinkertaista. Eikä minun tarvisi oksentaa aina ja kaikkea, kunhan vain ne pahimmat pommit ja kropan räjäyttäjät. Tälläkin hetkellä minulla on piilotettuna suklaamoussea, koska kaupassa mielessä vilahti hei tää vois olla helppoa oksennettavaa otanpa tän mukaan varmuuden vuoks. Bulireksia, kultaseni, olisitko uusi rakastajani?

Sillä on kuitenkin hintansa ja pitäisi päättää, kuinka paljon olen valmis maksamaan. Haluanko rikkoa hampaitani vielä pahemmin, enkö muka muista kuinka kauheata tuskaa oli ne lääkärikäynnit kun ronkittiin reikäisiä hampaita, joista yksi oli jopa lohjennut. Haluanko vihlonnan, pahannäköisen ihon, silmissä katkeilleet verisuonet, onko se tosiaan sen arvoista?

Joinain hetkinä se todella tuntuu siltä, mutta ei se ole. Ei se voi olla. Minun pitää vain hankkia lisää itsekuria ja vain yksinkertaisesti olla syömättä.

I've lost myself again

Varoitus:

sisältää joillekin turhan tarkkaa kuvailua

en suosittele, jos et kestä

2. maaliskuuta, kello 16:48

Jäätelö jääkaappiin pehmentymään tra la laa vähän vehnätortillaa maustevoilla tra la laa televisioon pyörimään kiva ohjelma tra la laa iso kuppi vettä tra la laa jäätelöä helpottamaan urakkaa tra la laa patonkia päälle tra la laa vielä vähän jäätelöä tra la la. Ja niin "pienen" satsin jälkeen vatsa pallottaa, tankkaan sisääni vielä lisää vettä ja kumarran taas posliinisaatanaa. Sormilla tarvitsee vain vähän avittaa kun jo yökin ruskeaa limaa, johon sekoittuu vähän kyyneleitä.

Sen jälkeinen olo on jumalainen. Sen jälkeinen extra menthol tupakka on jumalainen. Kurkkuun koskee vain vähän, koska tällä kertaa ei tarvittu hammasharjaa, joka tekee todella pahaa jälkeä, sattuu aivan saatanasti. En ehkä saanut kaikkea ulos, mutten jaksa välittää, ahdistussikiö on poissa ja kaikki on ainakin hetken aikaa hyvin.

Silmät punoittavat hieman, pesen vessan ja kurlailen vettä. Hampaat uskaltaa pestä vasta myöhemmin, en halua tuhota kiilteitä täysin.

Haluaisin puhua Virtan kanssa. En tästä vaan ihan muusta. Hän osaisi puhua minulle järkeä päähän.

Minä tosiaan olen sairas.

Antakaa anteeksi.

Nyt

Yksi ruisleipä ja paljon mustaa kahvia

Aion syödä tänään vähän

Katson Siskon kanssa elokuvaa, jonka olisin halunnut nähdä Kuuran kanssa. Emme kuitenkaan olleet väleissä, kun se tuli, joten tässä sitä ollaan.

En oikeastaan tunne tällä hetkellä mitään. Ei ole ahdistussikiötä eikä itketä. Voin vain olla tuntematta oikein mitään, juuri tätä hetkeä kaipaan menneessä elämässä. Hetken kaikki on täysin selkeää ja helppoa, niin kovin yksinkertaista.

Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti, mutta nyt on hyvä olla.

niin että painajainen nopeammin unohtuu

Vasta ihan pieni pala patonkia

ja lasi rasvatonta maitoa.

Aina silmät sulkiessa nousee kuvat mieleen ja niskakarvat nousee pystyyn, puistattaa. Jatkuvasti tuntuu kuin jokin puristaisi minua kasaan, estäisi hengittämästä, vetämästä keuhkoja täyteen raitista ilmaa. Jalat menee tunnottomiksi viestejä selatessa enkä osaa olla. Sisälläni kasvaa taas se ahdistussikiö, jonka haluan tuhota, teloa ulos sisältäni muistuttamasta, kuinka olen surkea ja kelpaamaton, viallinen tyhmä idiootti.

Sen takia lähdin äidin kanssa kauppaan, nappailin ostoskärryn täyteen oksentamiseen soveltuvaa ahmittavaa ja nyt tärisen jännityksestä odottaessa, että vanhemmat lähtisivät Veljen lätkämatsiin. Haluan palvoa mahaa, ahmia ja oksentaa, poistaa ahdistuksen ruokapalvonnalla kuten aina ennenkin. Jäätelöä leipää patonkia suklaata...

Posliinisaatanan palvonnan piti jäädä vain siihen yhteen kertaan, mutta nyt harkitsen todella jos vaikka toinen kerta. Ahdistussikiö pois vatsasta kasvamasta.

Tahdon tuhota tunteita.