it will be a different kind

Olen taas iso kasa solmuja, joita pitäisi kai alkaa aukoa ennen kuin tarvitsee saksia. Rastoiksi asti takutettu hius joka täytyisi liottaa hoitoaineessa ja harjata sitten auki itku silmässä päänahka hellänä.

Syön joka päivä tarpeeksi ja välillä jopa liikaa, mutta en silti ole lähtenyt takaisin kierteeseen. Harkitsen jokaisena aamuna paastoa, mutta vedän silti aina sen aamupalaomenan. Olen jatkuvasti ihan varma, että olen lihonut ja reisiini on tullut lisää raskausarpia, mutta vainoharhailu ei ole uusi juttu. Pyrin kompensoimaan päivittäistä syömistä pakotetulla päivittäisellä liikunnalla. Olen kuitenkin kai edistynyt.

Tunteeni ovat tällä hetkellä kuin vuoristorata. Saatan ensin hymyillä ja kohta sitten itkettää, yksi asia voi laukaista niin pahan ahdistuksen, että sitä ei vain kestä ja kiihdyn nollasta sataan sekuntissa enkä eilen meinannut saada unta kun olin niin pettynyt ja vihainen, että tärisin. Tänään totesin, että oma moka, siinähän sitten kärsii. Ei ole minun ongelmani, jos järkipuhetta ei voi kuunnella. Voisin vain olla yksin, kun ei ihmissuhteista mitään tule.

En tule tällä hetkellä toimeen edes todellisuuden kanssa vaan pakenen jatkuvasti siihen mieleni sisäiseen maailmaan enkä takaisin havahtuessani muista mikä päivä on tai mitä olen tehnyt sinä aikana - tuijotinko vain seinää katse kuolleena vai sainko aikaiseksi jotain. Vaarin kysyessä minne Mummi on kadonnut en osaa vastata, vaikka melko varmasti hymähdin vastaukseksi Mummin sanottua minne lähtee.

Haluaisin vain lähteä ulos kävelemään ja unohtua toiseen maailmaan, mutta täytyy tehdä ruotsin tehtäviä maanantaiksi enkä osaa ruotsia ja eksyisin varmaan muutenkin.

Ps. Anteeksi, sorruin taas eilen ja päätin myös, että "ei ne ole syviä" ei tarkoita, että niitä ei laskettaisi.

Eilen hymyilin aidosti puhuttuani Retkeilijän kanssa

hän tuntui ymmärtävän aidosti, miksi en nuku öisin.

Tänään en ole vielä hymyillyt kuin kahvikupille.