yhä tuntee sen pojan

Humala nousi takapihalla istuessa hymy huulilla muiden kanssa jutellen, tanssahdellen musiikin tahtiin ja irvistellen kameralle aina, kun joku keksi taas kaivaa sen esiin. Kasattiin tölkeistä kaatuvia torneja, kivuttiin isoiksi ihmiskasoiksi puutarhatuoliin ja naurettiin vain, kun kaljaa läikähti tai kakkua meni mekolle. Aurinko paistoi, koko ajan nauratti ja oli hyvä olla eikä kertaakaan tullut upottua omaan säälittävään synkkyyteen. Tapasin uusia ihmisiä, juttelin ilman kauheita ongelmia ja hymyilin mahdollisimman paljon nauttien kaikesta.

Myöhemmin illasta humala oli suuri ja annoin erään miehen kuljettää kättä niskassani, yläselälläni, piirrellä sormillaan kuvioita, jotka värisyttivät koko vartaloani. Nojasin siihen pienesti maailman huojuessa hassusti ja astuin mukaan siihen leikkiin, jonka heti tunnistin - hymy suunpielessä, pilke silmäkulmassa. En tanssilattialla estellyt, kun tuo pitkä mies kumartui suutelemaan minua enkä kieltäytynyt, kun hän pyysi mukaansa. Pudottaessani kauniin valkoisen mekkoni lattialle tajusin, etten enää voisi perääntyä.

Aamulla päädyin vessaan suunnittelemaan klassista katoamistemppua vain koska vihaan niitä epämukavia hetkiä, kun aamu pyyhkii kaiken pois eikä ole enää mitään sanottavaa. Hän kuitenkin heräsi, pukeutui ja saattoi minut pysäkille hiljaisuuden vallitessa. Onnekseni ei jäänyt seurakseni odottamaan vaan halasi, naurahti, kun sanoin törmäillään ja katosi sitten takaisin tulosuuntaan.

Poltin rauhassa aamutupakkani katsellen aamun ahkeria lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä, satunnaisia ohi ajavia autoja todeten samalla, ettei minua kaduta tai hävetä, vaikka yöllä painoin kynnenjälkiä miehen olkapäihin tunteettomuuden synnyttämistä tunteista.

(Meinasin alkaa itkeä kevätjuhlan jälkeen halatessani Retkeilijää, sillä se saattoi olla viimeinen kerta kun näen häntä.)

Nyt ajattelin vain maata ja nukkua.

Upposin hetki sitten taas liian syvälle synkkyyteeni ajatellen mitä järkeä edes pyristellä vastaan. Lakkasin potkimasta vettä jaloillani antaen itseni vajota alemmas kietoutuen ajatukseen siitä, jos antaisin itseni masentua, päätyä niin pohjalle, että olisin valmis lopettamaan tämän kaiken. Sitten eräs herätteli ja tajusin naurettavuuteni.

oma, kallis ja tarpeeton

Onko tämä elämä tosiaan mennyt siihen, että jokainen kasaa itse itselleen ongelmia, tekee niitä tyhjästä ja ruikuttaa sitten, kuinka onkaan niin kauhea olo eikä mikään ole hyvin. Sitten siinä olossa vain roikutaan epätoivoisina suostumatta päästämään irti. Voisivatko useimmat päästä siitä pahasta, jos olisi vain tarpeeksi tahtoa, tarpeeksi selkärankaa, tarpeeksi asennetta? Tuli keskusteltua aiheesta ja jäin pyörittelemään mielessäni ajatusta olenko minä ongelmieni syypää ja aiheuttaja? ja onko mahdollista, että alkaisin voida paremmin, jos vain päättäisin niin? Jos vain ryhdistäytyisin. Olenko kiinni murheissani ja sen takia kärsin huonoista kausista, voinko huonosti vain sen takia, etten anna itseni voida paremmin? Vai selittyykö kaikki jollain fyysisellä, kuten serotoniinin erityksen häiriönä.

Hymyiles vähän! ja vihaa vähemmän, rakasta enemmän on asioita, joita Retkeilijä toistaa minulle, ensimmäistä silloin, kun oloni näkee silmistä ja toista silloin, kun vihaan kaikkia, kaikkea tai jotain yksittäistä. Yritän kuunnella häntä, ajatella kaiken positiivisesti ja olla iloinen, mutta silti se ei vain taltutu. Jokin kiskoo suunpieliäni alaspäin hymyjen keskeltä ja unohdun bussissa pohtimaan hypoteettisesti kuolemaa, mitä se on, mitä siitä seuraa ja onko itsemurha okei. Älkää käsittäkö väärin, en ole huonompana, olen edelleen liian kiinni elämässä tehdäkseni mitään muuta kuin tupakoinnilla syöpäriskin lisääminen. En vain aamuisin jaksa herätä, en päivisin jaksa olla koulussa enkä jkoulun jälkeen jaksa tehdä muuta kuin maata ja toivoa, että päivä on kohta ohi kuin seuraavassa päivässä olisi jotain odotettavaa, samanlainen sekin. Odotan koko ajan jotakin, vaikka ei ole mitään odotettavaa. En kuitenkaan ole huonona, en huonompana, on pieniä hetkiä joina hymyilen aidosti ja kaikki on okei kunnes hetki menee ja olen taas jossain muualla. Kuolemaa on kuitenkin kiehtova pohtia eri kannoilta, ihan vain teoriassa, ihan vain hypoteettisesti.

Enää kaksi koulupäivää ja alkaa koeviikko eikä enää kauaa, niin alkaa loma. Odotan lomaa, vaikka tiedän sen menevän suurimmaksi osaksi juosten pyöräillen rullaluistellen koko päivän pitkin päivää jatkuvasti, koska sitä ovat kaikki kesäni olleet riparin jälkeen miinus Kuuran kanssa vietetty kesä. Tiedän, että tulen viettämään kesän suurimmaksi osaksi yksin seuranani musiikki ja koulukirjat, mutta ei se haittaa, ei oikeasti enää. Olen tullut sinuiksi kuolleen sosiaalisen elämäni kanssa, oppinut, ettei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Maanantaina en selvinnyt ruotsin tunnille vaan päädyin kivelle istumaan kahvikuppi kädessäni, tupakoiden ja lukien hyvää kirjaa enkä oikeastaan muista lähiajoilta mitään parempaa hetkeä, olin kenen tahansa seurassa. Muut ovat lähinnä alkaneet välillä jopa ärsyttämään ja löydän itseni toivomasta, että voisin olla yksin tupakalla, ettei olisi mitään sosiaalista elämää, jota täytyisi ylläpitää. Enkä enää edes yritä jutella, jos vähänkään kuulostaa siltä, ettei toista vaan kiinnosta. Väliäkö sillä? Minä viihdyn yksin. Turha yrittää näyttää, että voisin olla kivaa seuraa. Kelvollista seuraa. Yksin on helpompaa, mitä turhaan paskoa itsetuntoaan pohtimalla miksi olen joillekin vain no ehkä kai varmaan. Ei väkisin.

Tää teksti on nyt täyttä kuraa ja yritin työstääkin, mutta vitut. Meen tänään puistoon kavereiden kanssa pienellä porukalla ostetaan mukaan kaljaa ja viiniä ja nautitaan päivästä, vaikka ahdistaakin kauheasti, kun en voikaan paeta suoraan kotiin saman tien.

there is nothing you can do

maanantaina on hyvä olla humalassa
tai edes siinä pienessä hilpeässä hiprakassa
ennen kello kahtatoista (ensimmäinen jo kymmeneltä)
kaksi kaljatuoppia terassilla ja huulipunajäljet
riittävät kaunistamaan senkin päivän
(koko maanantain kestävä känni kelpaisi)

Retkeilijä käski hymyilemään ja minä hymyilin
silti tänään pessimistinä (varauduttu pettymys ei maistunut karvaalta)

toivon että joku huomaisi minutkin

mun vaan pitäis päästä pakoon täältä hetkeksi, pakoon jonnekin minne vain edes illaksi, apua.

it will be a different kind

Olen taas iso kasa solmuja, joita pitäisi kai alkaa aukoa ennen kuin tarvitsee saksia. Rastoiksi asti takutettu hius joka täytyisi liottaa hoitoaineessa ja harjata sitten auki itku silmässä päänahka hellänä.

Syön joka päivä tarpeeksi ja välillä jopa liikaa, mutta en silti ole lähtenyt takaisin kierteeseen. Harkitsen jokaisena aamuna paastoa, mutta vedän silti aina sen aamupalaomenan. Olen jatkuvasti ihan varma, että olen lihonut ja reisiini on tullut lisää raskausarpia, mutta vainoharhailu ei ole uusi juttu. Pyrin kompensoimaan päivittäistä syömistä pakotetulla päivittäisellä liikunnalla. Olen kuitenkin kai edistynyt.

Tunteeni ovat tällä hetkellä kuin vuoristorata. Saatan ensin hymyillä ja kohta sitten itkettää, yksi asia voi laukaista niin pahan ahdistuksen, että sitä ei vain kestä ja kiihdyn nollasta sataan sekuntissa enkä eilen meinannut saada unta kun olin niin pettynyt ja vihainen, että tärisin. Tänään totesin, että oma moka, siinähän sitten kärsii. Ei ole minun ongelmani, jos järkipuhetta ei voi kuunnella. Voisin vain olla yksin, kun ei ihmissuhteista mitään tule.

En tule tällä hetkellä toimeen edes todellisuuden kanssa vaan pakenen jatkuvasti siihen mieleni sisäiseen maailmaan enkä takaisin havahtuessani muista mikä päivä on tai mitä olen tehnyt sinä aikana - tuijotinko vain seinää katse kuolleena vai sainko aikaiseksi jotain. Vaarin kysyessä minne Mummi on kadonnut en osaa vastata, vaikka melko varmasti hymähdin vastaukseksi Mummin sanottua minne lähtee.

Haluaisin vain lähteä ulos kävelemään ja unohtua toiseen maailmaan, mutta täytyy tehdä ruotsin tehtäviä maanantaiksi enkä osaa ruotsia ja eksyisin varmaan muutenkin.

Ps. Anteeksi, sorruin taas eilen ja päätin myös, että "ei ne ole syviä" ei tarkoita, että niitä ei laskettaisi.

Eilen hymyilin aidosti puhuttuani Retkeilijän kanssa

hän tuntui ymmärtävän aidosti, miksi en nuku öisin.

Tänään en ole vielä hymyillyt kuin kahvikupille.