ruutuvihkoon se oikeat toiveensa kirjoittaa

pahat sanat toisten huulilta

kastelevat raidallisen tyynyliinan

ääneti, niin kovin ääneti

vain pisarat kuuluvat räjähtäessään kankaan pintaan

Tuntuu niin kauhean surulliselta, kun pelkään joka hetki räjähtäväni ja vetäväni taas kaikki vaatteet vaatekaapista alas huutaen ja itkien samalla ja rauhotun sänkyyn peiton alle vasta sitten, kun äiti uhkaa päivystyksellä tai jollain vastaavalla. Koska niitä räjähdyksiä on jo nähty pari ja nyt taas pinnan alla kuplii ja tunnen sen eikä asiaa yhtään helpota se, miten Sisko tekee mun pahasta olosta jatkuvasti pahemman enkä edes kehtaa sanoa siitä mitään, koska kuka nyt ymmärtäisi miten helvetisti mun tekee mieli satuttaa itseäni ihan vaan, koska se erehtyy taas haukkumaan mua ja tekemään mun olon sellaseks, että mun pitäis vaan lopettaa syöminen tai vaikka kuolla. Käyn tunnin kävelyllä ja vartin tappojuoksulla, teen lihaskuntoa ja venyttelen, vaikka oikeasti haluaisin vain iskeä nyrkin peiliin ja heitellä astioita seinään huutaen ihan vain saadakseni purettua tätä johonkin.

Lisäksi haluaisin puhua ihmisille, mutta en osaa sanoa hei enkä mitä kuuluu, kun viesteihin ei edes saa vastausta ja lopulta mun hetkeksi kasattu itsevarmuus murenee taas itseinhoon ja siihen, kun mietin mikä vittu mussa on taas vialla enkä löydä kuin virheitä, vaikka vielä hetki sitten ajattelin, että ehkä mäkin oon okei ja riitän. Yritän kauheesti uskotella itselleni, että sillä on väliä, vaikka taas tuntuu ettei ole ja voisin lakata yrittämästä. En mä lakkaa, olen sen verran järkevä, mutta harkitsen silti.

Kyllä tää tästä, aivan varmasti tää tästä, pitää vaan kestää. Jos kestää, niin se palkitaan ja vastaan tulee vielä joku, joka välittää mustakin enkä ole ainoa, jota kiinnostaa. Tai ehkä munkin positiivisuus katoaa joku päivä ja kuolen yksin ilman, että kukaan huomaa.