Kuuntelin yhtenä päivänä koulun aulassa, kun eräs tyttö itki silmiä päästään täysin avoimesti hänen ystävänsä silittäessä selkää yrittäen rauhoitella. Hän purki kaikki murheensa ulos uikuttaen eikä välittänyt kenestäkään muusta eikä siitä, että kuka vain saattoi kuulla.
Melkein kadehdin tuota tyttöä. Haluaisin itkeä tunteeni ulos, huutaa keuhkojeni täydeltä ja vain saada kaiken pois mieleltäni. Haluaisin olkapään ja silityksiä selkään. Silti kaikki vain kasaantuu ja kasaantuu, järjestän tunteet nätteihin laatikoihin mieleni arkistoihin eikä minusta näy ulospäin kuin huoliteltu hymy ja kova ulkokuori. Ennen tiesin voivani kertoa Pilville mitä vain ja tiesin, että hän tukisi missä vain. Nyt ei ole edes sitä, vain mustakantinen muistikirja ja hiljalleen täyttyvät sivut.
Odotan joka hetki romahdustani, kaikkien tunteiden leviävämistä jokaisen nähtäväksi ja arvosteltavaksi, tuomittavaksi. Harkitsen itseni vahingoittamista päivittäin, en vielä ole jaksanut nähdä vaivaa. Vaatisi liikaa piilottelua, peittelyä, selittelyä.
Alan hiljalleen hyväksyä tämän kaiken. Tämän yksinäisyyden, tämän surun, tämän tuomioni. Suljen vain asiat sisääni kunnes hajoan lopulta.
"Haluaisin itkeä tunteeni ulos, huutaa keuhkojeni täydeltä ja vain saada kaiken pois mieleltäni."
VastaaPoistaMinäkin haluaisin ja kadehdin, oi kadehdin niin paljon, ihmisiä, jotka tähän kykenevät. Puhun liikaa humalassa, mutta ei sekään kai ole totta, koska kaikki puhuvat humalassa. Eikä humalassa ahdistusavautuminen mitään auta, kumpa olisi tilanne, jossa pystyisi hetken ahdistusta purkamaan niin, että siitä oikeasti pääsisi eroon. Jos pääsisi eroon kaikesta, jonka sinne laatikoiden sisälle on kätkenyt. Edes hetkeksi.
Älä tee itsellesi mitään, ei sekään loppujenlopuksi maksa vaivaa. Naarmutat laatikoiden pintaa ja kaikki kysyvät vähintäänkin mielessään "miksi", muttei kukaan oikeasti näe pintaa syvemmälle. Pintanaarmujen näkeminen vain suututtaa hetken jälkeen ja antaa luvan naarmuttaa lisää, pian naarmuista tulee jotain suurempaa ja kun laatikko vuotaa, hajoaa kaikki entistä pahemmin. Haluaisin minäkin raapia laatikon pinnan auki, mutta pinta saattaisikin olla hajoavampaa ja naarmuuntuvampaa kuin ensin luulee.
En oikeasti ymmärrä mistä selitän, mutta halusin sanoa edes jotain.
Haleja ja voimia <3
Keväällä murruin kesken laulutunnin, koska en osannut enää pidätellä kaikkea sisälläni. Tänä syksynä olen jo moneen otteeseen meinannut murtua kesken tärkeiden puheluiden ja työhaastattelujen.
VastaaPoistaSitä ymmärtää taas kuinka tärkeää se olisi, jos saisi - tai edes osaisi - purkaa tunteitaan jonkun olkapäähän nojautuen. Mutta ei.. Ymmärrän, mutta en pysty. Yksin kaksiossa asuminen on niin helvetin karua.
liian tuttu tunne, koita pärjäillä <3
VastaaPoista