all you ever wanted was love

Se keskustelu menee aina niin, että toinen sanoo "kyllä se siitä", "kaikki muuttuu vielä paremmaksi" ja/tai "asioilla on tapana järjestyä". Aina olon mennessä huonoon suuntaan ajattelen kestä vielä, kestä vielä yksi päivä joka päivä uudelleen uskoen, että vielä jonain päivänä tulee se hyvä päivä ja olo muuttuu parempaan.

Tähän asti aina on kannattanut jaksaa, on aina tullut parempi päivä. Sitten olen mennyt taas huonoon suuntaan. Se kaikki paha tuntuu aina ikuisuudelta ja alan hiljalleen pelätä, että en enää mene parempaan. Entä jos se ei siitä? Entä jos tää huono jää päälle lopullisesti?

Mä oon hajonnu menny aivan totaalisen rikki mut en silleen et se näkyis muille ulospäin. En usko et kukaan edes arvaa vaikka itse tunnen koko ajan miten silmukka kaulan ympärillä kiristyy kiristymistään. vihreää savua alkoholia tupakkaa liikaa kahvia liian vähän ruokaa teen sen kaiken tunteakseni jotain mutta oon vaan tyhjä ja tunnen vaan sydämen epätavallisen kiivaan tahdin. Pilvi yrittää nyhtää musta ulos tunteita sanoina ja meen vaan lukkoon, koska en pysty. Mä en ole varma pystynkö mihinkään tähän ja pitäiskö mun vaan lopettaa kaikki ettei myöhemmin tuu lisää pahoja tunteita.

Mun huone oli kuukauden ku pommin jäljiltä ja tänään jaksoin vihdoin siivota vaatteet sinne minne ne kuuluu. On se edelleen muuten ihan järkyttävä mut ei mulla ole energiaa tehdä mitään. En ois eilen jaksanu edes nähdä ihmisiä mut sit vaan pakotin itseni siihen. Mä meen vaan huonompaan suuntaan taas joka päivä ja mietin yhä enemmän viiltelyä ja kaikkea muuta paskaa enkä sit kuitenkaan tee mitään paitsi ehkä unohdan syödä mut sitäki teen niin harvoin et se on hädin tuskin mainittavaa.

Aattelin hengaa tän päivän flanussa ja villasukissa koska ne on sopivan lämpimät ja kattoo ohjelmia ja neuloa, koska neulominen on yllättävän viihdyttävää. Senki alotin taas hetken mielijohteesta. Äiti kysy miksen menny tänään auttaa Mummia ja sanoin etten jaksanu, mutta se ei ymmärrä kuinka syvältä se jaksamattomuus tulee luulee vaan et se johtuu eilisestä juhlinnasta.

mykkäelokuvassa

Kuuntelin yhtenä päivänä koulun aulassa, kun eräs tyttö itki silmiä päästään täysin avoimesti hänen ystävänsä silittäessä selkää yrittäen rauhoitella. Hän purki kaikki murheensa ulos uikuttaen eikä välittänyt kenestäkään muusta eikä siitä, että kuka vain saattoi kuulla.

Melkein kadehdin tuota tyttöä. Haluaisin itkeä tunteeni ulos, huutaa keuhkojeni täydeltä ja vain saada kaiken pois mieleltäni. Haluaisin olkapään ja silityksiä selkään. Silti kaikki vain kasaantuu ja kasaantuu, järjestän tunteet nätteihin laatikoihin mieleni arkistoihin eikä minusta näy ulospäin kuin huoliteltu hymy ja kova ulkokuori. Ennen tiesin voivani kertoa Pilville mitä vain ja tiesin, että hän tukisi missä vain. Nyt ei ole edes sitä, vain mustakantinen muistikirja ja hiljalleen täyttyvät sivut.

Odotan joka hetki romahdustani, kaikkien tunteiden leviävämistä jokaisen nähtäväksi ja arvosteltavaksi, tuomittavaksi. Harkitsen itseni vahingoittamista päivittäin, en vielä ole jaksanut nähdä vaivaa. Vaatisi liikaa piilottelua, peittelyä, selittelyä.

Alan hiljalleen hyväksyä tämän kaiken. Tämän yksinäisyyden, tämän surun, tämän tuomioni. Suljen vain asiat sisääni kunnes hajoan lopulta.

tietämättä minne olen menossa

Maanantaiaamuna krapula ja vapina heräsin kaverin vierassängystä hänen pikkuveljensä XL -kokoinen t-paita päälläni olo järkyttävän huterana. Etsin vaatteeni väistellen tyhjiä tölkkejä ja pulloja löytämättä sukkahousujani ja lähdin kävelemään pysäkille herättämättä ketään. En tiedä onko tästä tulossa pahin rappiokesäni vai kuvittelenko vain juovani turhan usein, pitäisikö rajoittaa vai antaa mennä vain koska nythän on kesä ja loma ja juhlan aika.

Tänään vietin taas aikaani sen uuden tuttavuuden kanssa, joka muistuttaa etäisesti minua joissain tilanteissa. Puhuu paljon, mutta vain vähän asiaa ja hänen epävarmuutensa voi lukea niistä pienistä jos en kauheesti häiritse sua. Ihan vain jo sen takia en kehtaa kieltäytyä vaan kuuntelen hänen juttujaan, vaikka mieluummin makaisin sängyn pohjalla yöpaidassa biologian kirja seuranani.

Huolimatta kyllästymisestäni sosiaalisuuteen haluaisin lähteä sen tutun porukan kanssa juhlimaan, juoda ja heittää karua läppää, jota pitää vältellä muiden seurassa. Humalassa epävarmuus unohtuu ja Kielletyn seura kiinnostaa, ehkä juuri sen takia, että Kielletty huomioi (ja Pilvi sanoo älä tee mitään). Elämä ei kuitenkaan ole helppoa, kun yksi on "muualla" kuten se kauniisti muille ilmaistaan.

En osaa kasata ajatuksiani minkään suhteen, hukutan vain ne haaveisiin ja niihin iltojen juttutuokioihin, jännitykseen vatsanpohjassa laittaakohan se tänään illalla mitään. Tyhmä tyttö tekee tyhmiä asioita eikä edes halua käyttää järkeä, sellainen on varsin yliarvostettua. Aina olen se järki, miksen kerrankin vain menisi mukaan siihen, mikä sillä hetkellä houkuttaa.

Ehkä toiveet kuitenkin ennättävät vielä toteutua ennen kesäloman loppua ja arkeen paluuta kunhan vain --.

ottaa hetkestä kii

Välillä päivät on helpompi viettää hunningolla, aivan rappiolla huulipunaa huulissa hymyillen tuntemattomille juoden valkoviiniä sekä kaikkea muuta alkaen kello kaksitoista unohtaen syödä vaikka vielä ei saisi lipsua (viili, vähän kasvissosekeittoa, ruisleipä juustolla, kaksi salmiakkitoffeeta), ottaen kai askeleita taaksepäin.

Kello yhdeksältä tyhjä asunto, päänsärky ja sairaalloinen halu kutistua.

Sain vihdoin kuulla päättärien miehen nimen, tiesin aiemmin vain lempinimen.

se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa

Peruukki ja huulipunaa, hymy, johon voisi hukkua ja nauru, jolle ei näy loppua. Ruotsipojan poskelle jäi jälki huulipunasta ja kameralle ikuistettiin se tyttö, jonka itsevarmuuden läpi ei päässyt kukaan ja joka käänsi päitä Pilvin sanojen mukaan kulkiessaan läheisen kapakan vessasta takaisin pöytäänsä. Sitä kehujen määrää vähänkö oot nätti vau upeet kengät miten pysyt pystyssä noin korkeissa koroissa kuumat pohkeet ihana toi peruukki sopii sulle tosi hyvin ootpa sä kaunis tänään ja niitä kerättyjä katseita, joita ei seurannutkaan epävarmuus vaan hampaat paljastava hymy.

Leikittelen ajatuksella, että olisin tuo tyttö jokaikinen päivä. Tuo tyttö huulipunassa, paljastavissa vaatteissa ja korkeissa koroissa, tuo tyttö pukeutuneena itsevarmuuteen. Olisiko se mahdollista, olisiko tavallisesta minusta siihen vai unohtuisinko pelkäämään korostaako huulien puna kahvin kellastamia hampaita?Leikittelen myös ajatuksella, että leikkisin taas tunteilla. Shh, se on salaisuus.

Loppupäivän olen kotona, mukavissa vaatteissa ja pipo päässä pohtien asioita. Nauttien rauhasta. Jos on yksinäistä, niin meille saa tulla syömään munkkeja, oon loistava leipomaan.

Aamulla itketti märkä asfaltti

täynnä kuolleita kastematoja

päälle ei voisaapysty astua

Pilvi lohduttaa surullista:

"Ne pienet vaan joogaa ja 

on siksi niin solmussa,

ne vain on ruskettuneita

siksi noin tummia."

västäräkki jäätyy kiinni puuhun

Hengitän saamatta kuitenkaan täysin henkeä. Olen tässä, mutta sitten en kuitenkaan. En osaa keskittyä mihinkään täysin, luin ruotsia tunnin enkä silti osaa kuin viisi uutta sanaa pitkästä listasta. Muistan alkuviikosta vain sen, miten maanantaiaamuna oli jäätyneitä lätäköitä ja kikattelin rusautellessani jäitä tennareiden kärjillä. Kaikki on utua, sumupilveä ja sekamelskaa enkä jaksa oikein keskittää ajatuksiani mihinkään. Yöpaita on pehmeä ja mukava ja haluaisin viettää kaiken aikani se päälläni.

Aamulla nukuin 42 minuuttia liian pitkään, koska puhelin oli vihkojen ja kirjojen alla eikä herätys kuulunut, ja myöhästyin bussista. Söin aamupalan ja tulin surulliseksi. Koulussa suru vain kasvoi näkymättömän ja turhan olon seurauksena eikä se muuttunut oikein mihinkään, vaikka pääsin kotiin. Tuntuu niin olemattomalta kuin voisin vain lakata puhumisen ja jättää menemättä kouluun eikä kukaan edes huomaisi. Olen jämähtänyt kiinni titteliin "paras ystävä", vaikka en puhu kuin harvoista ja valituista asioista. Onhan se tukena silloin, kun suuni avaan, mutta avaan vain harvoin ja hän vielä harvemmin. Kai se on vain kaavoihin kangistumista tai ehken halua myöntää ettei ole jäljellä juuri ketään.

Huvittaisi niin kovasti lopettaa syöminen, mutta tiedän ettei siinä ole mitään järkeä, ei se mitään hyödytä. Ei syömättömyys johda kuin tyhjiin katseisiin ja täriseviin käsiin, heikkoon oloon ja kaikkeen negatiiviseen. Tiedänhän minä sen, mutta silti se tahtoisi niin houkuttaa, koska sitten ei tarvisi tuntea. Sitten ei haittaisi olla näkymätön.

Ajattelin heittää terät pois, sillä en aio enää ikinä käyttää niitä. Miksi se on silti niin vaikeaa enkä saa tyhjennettyä Salaisuusrasiaa?

Psst, miten sanotaan ruotsiksi "tämän päivän ihmiset"?

love is simple

Rakastan parasta ystävääni.

Tutustuimme lukion ensimmäisellä, kun karjaisin suureen ääneen, että olisiko kenelläkään heittää hermotupakkaa. Pilvi kaivoi ison tupakkarasiansa ja kysyi, mitä saisi olla. Siihen aikaan hänellä oli vielä tupakkaa vaikka kuinka. Siitä on nyt reilusti yli kaksi vuotta. Nykyään hänellä on hädin tuskin tupakkaa itselleen.

Aloimme viihtyä toistemme seurassa enemmän ja enemmän, kun minulla ja silloisella säädölläni meni huonosti. Käytimme välitunnit siihen, kun istuimme tupakoimassa ja ranttasimme toisillemme ihmissuhteista. Suurin välien lähentyminen tuli kai silloin, kun soitin Pilville itkien. Eräs tyttönen oli haukkunut minut lyttyyn ja olin ihan hysteerinen. Soitin Pilville, koska en tiennyt kelle muulle soittaa - hän oli ainoa, jolle pystyin.

Pilvi on ihana. Hän saa minut hymyilemään. Hänen kanssaan voi jutella kaikesta turhasta ja kaikesta tärkeästä. Aina ei tarvitse edes jutella, voi vain istua maassa ja tupakoida hiljaisuuden keskellä. Hänelle voin sanoa, että käske mua olemaan oksentamatta ja hän käskee. Häntä voi halata ja suukottaa, jos siltä tuntuu. Hän hymyilee kauniisti ja hänellä on ihanat silmät. Hän on ehkä maailman suloisin nauraessaan äänettömästi kaksin kerroin, vaikka joku ulkopuolinen voisi luulla hänen kärsivän ja huutavan äänettömästi kivusta. Hän on ystävällinen lähes kaikille ja heittelee tupakoita täysin tuntemattomillekin. Hän on kaunis ja upea. Meille on monesti sanottu, että olisimme hyvä pari - nauroimme. Meitä on myös luultu siskoksiksi - nauroimme. Rakastan häntä.

Nykyään minua toisinaan pelottaa melkein liikaa se, missä kunnossa Pilvi nykyään on. Ei hän sano sitä, mutta silti voin melkein tuntea sen ja lukea hänen blogistaan. Hän edelleen hymyilee ja nauraa, mutta pelkään silti. Tiedän kyllä, mitä hymyn taakse voi kätkeytyä. Rehellisesti sanottuna minun tekisi mieli hirttää palleista kattoon se mies, joka on Pilviä satuttanut. Haluaisin repiä sen miehen kappaleiksi, ettei hän tekisi samaa toiste.

Rakastan Pilviä niin kovin, mutta en osaa tehdä mitään. Sen takia pommitan hänelle naamakirjassa kaikkia hilpeitä kuvia, mitä ikinä satunkaan löytämään ja pyrin päivittäin pitämään edes jotain yhteyttä. En halua, että hänkin katoaa täysin.

Miksi kirjoitin tämän? En tiedä. Kunhan vain halusin kertoa.

Paras ystävä on paras.

pus oot rakas vaikka sanonkin sen tosi harvoin.

hyvin pian mä liukenen

Tuntuu siltä kuin kaikilla olisi nykyään hirveästi odotuksia ja minuun kohdistuisi niin kova paine, että se alkaa hiljalleen painaa huonoa ryhtiäni entistä enemmän kasaan. En minä kai muillekaan voi riittää, kun en edes itselleni, mutta haluaisin silti olla tarpeeksi edes omalle turvalleni. Ehken osaa sanoa, mitä toivoisitte, mutten voi sille mitään. En tahdo itkeä enää yhtenäkään iltana tyhjä tekstikenttä edessäni yrittäen saada sanoja ylös, mutta ahdistuksen lamaannuttamana en uskalla päästää yhtäkään karkaamaan muiden silmille.

Eilen paistoi aurinko, tupakoin ja aamukahvittelin Pilvin seurassa ja laskin kemiaa ahkerasti Sointun kanssa. Koululla ei tehnyt pahaa vaan jaksoi olla sosiaalinen, vaikka kommunikointi tuntui aamulla jo pelkkänä ajatuksena turhan raskaalta. Olin edellisenä yönä nukkunut alle neljä tuntia jaksoin silti sittenkin hymyillä, vaikka kotiin päästyä en olisikaan halunnut nousta sängystä.

Tänään kävin taas koululla sanomassa hei Sointulle ja muille, sain hieman purra huulta ahdistuksesta. Myöhemmin kiertelin kaupoissa Sointun kanssa ja huomasin, miten ostan yhä löysempiä ja löysempiä yläosia peittämään ylimääräisyyksiäni, melkein naurattaa. Niinkuin ne mitään peittäisivät.

Bussista näin, miten lenkkitieni alkaa jo olla täysin lumeton. Huomenna voisi lähteä jo juoksemaan. Purkamaan paineita ettei selkärankani ihan kieroksi menisi.

somebody that I used to know

500 kaloria

hyi yök oksennus

Yhdellä alkoholi ja muiden seura menee aina edelle, Kaislalle muutuin näkymättömäksi heti seurustelun alettua, Kuura vaihtanut useat kerrat nätimpään ja hoikempaan ja neljännelläkin oma kulta alkoi heti mennä kaiken yhdessä sovitun edelle. Jäljellä ei ole enää juuri ketään.

En ole koskaan ollut hyvä ihmissuhteissa, mutta tämä vaikuttaa jo surulliselta. En vain voi lakata miettimästä, mikä minussa onkaan mennyt niin kovin pahasti pieleen, kun kaikki vain katoavat ympäriltäni. Syksyllä totesin vain etääntyväni kaikista ystävistäni ja nykyään uusi tuttavuus tietää salaisuuden, jota en ole pystynyt edes Pilville kertomaan välillemme tulleiden muurien noustua liian korkeiksi. Ennen kerroin Pilville kaiken.

Eihän yksinäisyys aina niin pahaa tee ja pinnallisetkin ihmiskontaktit riittävät välillä, mutta silti joinain heikkoina hetkinä tuntuu pahalta. Niinä heikkoina hetkinä tuntuu, että läheisimmät välini minulla on blogini lukijoihin, sillä teille voin kirjoittaen kertoa kaiken. Haluaisin kuitenkin toisinaan ihan elämääni ihmisen, joka oikeasti välittäisi. Jonkun, jolle en olisi se viimeinen vaihtoehto.

Ehkä se ei ole mikään ihme, että tämän kaiken jälkeen sitä tahtoisi muuttaa itsensä ihan täysin. Haluaisi uuden luonteen, uuden vartalon, uudet hiukset, uuden tyylin. Haluaisi olla uusi ihminen, että edes joku pysyisi, joku ei vaihtaisi parempaan. Olen jo muuttunut, mutta en kai vielä tarpeeksi. Ehkä vielä joku päivä kelpaan, ehkä vielä joku päivä joku välittää minustakin.

Tarkoitukseni ei ole valittaa vaan tämä on rehellisin postaus, jonka olen aikoihin uskaltanut kirjoittaa. Olen halunnut jo syksystä asti kirjoittaa tästä, mutta en vain ole osannut tai uskaltanut avata sydäntäni.

vain pienen hetken koskettaa

liian monta kaloria

Pilvi kävi viettämässä päivää kanssani. Emme me taaskaan mitään järkevää tehneet, kunhan vain olimme, kuuntelimme musiikkia, joimme kahvia, valokuvasimme ja tupakoimme. Mutta aina välillä se on juuri se paras tapa olla toisten lähellä eikä aina edes sanoja tarvita. Vain hymyt ja katseet riittävät, ainakin parhaan ystävän kanssa.

Pelkään joka ilta, että seuraava päivä on sellainen. En ole hetkeen ajatellut niin kauhean itsetuhoisia enkä ole halunnut tehdä typeryyksiä, mutta mielialat kuitenkin menevät kuin vuoristorata ja jonain aamuna saatan nousta putoamaan. Siksi nautin tästä olen ihan okei -olosta joka ilta niin pitkään, että lopulta nukahdan kesken television katsomisen ja havahdun aamulla sen meluun.

Eräs kaunis tyttö pyysi lähtemään lauantaina kanssaan kahville enkä tiedä vielä uskallanko, olenhan turvoksissa kuin plussapallo ja sosiaaliset taitoni rajoittuvat tällä hetkellä Pilven kanssa jutteluun. Olisi kuitenkin mukava nähdä häntä pitkästä aikaa, kun kaikki painostava vaativuus on väliltämme kadonnut. Ennen hän odotti minulta liikaa, toivoi minusta liikaa eikä minulla ollut mitään annettavaa.

Ei minulla vieläkään ole mitään annettavaa, vain pieniä särkyneitä palasia itsestäni, mutta pelkkä kahvin juominen voisi olla mukavaa. Jos vain olisin vähän pienempi, vähemmän turvoksissa.

Ehkä paastoan huomisen.