västäräkki jäätyy kiinni puuhun

Hengitän saamatta kuitenkaan täysin henkeä. Olen tässä, mutta sitten en kuitenkaan. En osaa keskittyä mihinkään täysin, luin ruotsia tunnin enkä silti osaa kuin viisi uutta sanaa pitkästä listasta. Muistan alkuviikosta vain sen, miten maanantaiaamuna oli jäätyneitä lätäköitä ja kikattelin rusautellessani jäitä tennareiden kärjillä. Kaikki on utua, sumupilveä ja sekamelskaa enkä jaksa oikein keskittää ajatuksiani mihinkään. Yöpaita on pehmeä ja mukava ja haluaisin viettää kaiken aikani se päälläni.

Aamulla nukuin 42 minuuttia liian pitkään, koska puhelin oli vihkojen ja kirjojen alla eikä herätys kuulunut, ja myöhästyin bussista. Söin aamupalan ja tulin surulliseksi. Koulussa suru vain kasvoi näkymättömän ja turhan olon seurauksena eikä se muuttunut oikein mihinkään, vaikka pääsin kotiin. Tuntuu niin olemattomalta kuin voisin vain lakata puhumisen ja jättää menemättä kouluun eikä kukaan edes huomaisi. Olen jämähtänyt kiinni titteliin "paras ystävä", vaikka en puhu kuin harvoista ja valituista asioista. Onhan se tukena silloin, kun suuni avaan, mutta avaan vain harvoin ja hän vielä harvemmin. Kai se on vain kaavoihin kangistumista tai ehken halua myöntää ettei ole jäljellä juuri ketään.

Huvittaisi niin kovasti lopettaa syöminen, mutta tiedän ettei siinä ole mitään järkeä, ei se mitään hyödytä. Ei syömättömyys johda kuin tyhjiin katseisiin ja täriseviin käsiin, heikkoon oloon ja kaikkeen negatiiviseen. Tiedänhän minä sen, mutta silti se tahtoisi niin houkuttaa, koska sitten ei tarvisi tuntea. Sitten ei haittaisi olla näkymätön.

Ajattelin heittää terät pois, sillä en aio enää ikinä käyttää niitä. Miksi se on silti niin vaikeaa enkä saa tyhjennettyä Salaisuusrasiaa?

Psst, miten sanotaan ruotsiksi "tämän päivän ihmiset"?