varjot

haluan romahtaa lattialle

kaikkien niiden päntättyjen kirjojen keskelle

tussien ja ruutupaperille kirjattujen muistiinpanojen mereen

itkeä ulos kaiken sen mitä iltaisin pelkään

Viikonloppu oli kahvia ja syömistä, huoneen lattialla makaamista kirjojen keskellä selatessa uudelleen ja uudelleen samoja sivuja. Mieleeni jäi vain pienet asiat jos ihmisen punasolut järjestäisi riviksi ne riittäisivät kiertämään maapallon viidesti, joilla ei loistavia esseitä kirjoiteta. Stressasin kaulalleni kutisevan ihottuman ja yölleni silkan paniikin.

Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen loppuun uuvutettu kehoni ei nukahda välittömästi pään painuessa tyynyyn vaan jään vatvomaan mielessäni tulevaa. Laadin ajatuksissani listoja selviytymisestä ja siitä, missä järjestyksessä asiat tulee hoitaa eikä nukkumatti tule luokseni vieläkään. Enää kuusi tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia, tule uni, tule.

Lisää listoja ajatuksiin, haaveilua huomisen ensimmäisestä tupakasta ja leikkiä, ettei kaikki tunnu hajoavan käsiin. Meinaan kynsiä kutisevan ihon rikki ja harkitsen taas vakavasti terää tietämättä miksi.

Valitus: kuume, huominen koe, matematiikka (ei harjoiteltu), tuhoon tuomitut ihmissuhteet, väsymys, yskä, stressi, tulevaisuudettomuus, painajaiset (eikä ketään jolle itkeä kello viisi herätessä kauhuun), ...

västäräkki jäätyy kiinni puuhun

Hengitän saamatta kuitenkaan täysin henkeä. Olen tässä, mutta sitten en kuitenkaan. En osaa keskittyä mihinkään täysin, luin ruotsia tunnin enkä silti osaa kuin viisi uutta sanaa pitkästä listasta. Muistan alkuviikosta vain sen, miten maanantaiaamuna oli jäätyneitä lätäköitä ja kikattelin rusautellessani jäitä tennareiden kärjillä. Kaikki on utua, sumupilveä ja sekamelskaa enkä jaksa oikein keskittää ajatuksiani mihinkään. Yöpaita on pehmeä ja mukava ja haluaisin viettää kaiken aikani se päälläni.

Aamulla nukuin 42 minuuttia liian pitkään, koska puhelin oli vihkojen ja kirjojen alla eikä herätys kuulunut, ja myöhästyin bussista. Söin aamupalan ja tulin surulliseksi. Koulussa suru vain kasvoi näkymättömän ja turhan olon seurauksena eikä se muuttunut oikein mihinkään, vaikka pääsin kotiin. Tuntuu niin olemattomalta kuin voisin vain lakata puhumisen ja jättää menemättä kouluun eikä kukaan edes huomaisi. Olen jämähtänyt kiinni titteliin "paras ystävä", vaikka en puhu kuin harvoista ja valituista asioista. Onhan se tukena silloin, kun suuni avaan, mutta avaan vain harvoin ja hän vielä harvemmin. Kai se on vain kaavoihin kangistumista tai ehken halua myöntää ettei ole jäljellä juuri ketään.

Huvittaisi niin kovasti lopettaa syöminen, mutta tiedän ettei siinä ole mitään järkeä, ei se mitään hyödytä. Ei syömättömyys johda kuin tyhjiin katseisiin ja täriseviin käsiin, heikkoon oloon ja kaikkeen negatiiviseen. Tiedänhän minä sen, mutta silti se tahtoisi niin houkuttaa, koska sitten ei tarvisi tuntea. Sitten ei haittaisi olla näkymätön.

Ajattelin heittää terät pois, sillä en aio enää ikinä käyttää niitä. Miksi se on silti niin vaikeaa enkä saa tyhjennettyä Salaisuusrasiaa?

Psst, miten sanotaan ruotsiksi "tämän päivän ihmiset"?

come on

Oon vaan ihan helvetin masentunut eikä mulla ole edes ketään, jonka kanssa lähtisin kaljalle juhlistamaan sitä, miten oon muka nyt niin vitun vanha. Kuuntelen tätä, hukun yksinäisyyteni ja riemuitsen sitä, miten jaksoin juosta tänään viisi minuuttia pidempään kuin toissapäivänä.

"Ihan vitun sama, mä luovutan" sopii tällä hetkellä kaikkeen elämässäni. Jokaiseen ihmissuhteeseen, jokaiseen lupaukseen. Ihan kaikkeen.

Angstangst, valivali ja uliuli. Vittu mitä paskaa. Kyllä mä vielä ryhdistäydyn ja teen asioille jotain.