oma, kallis ja tarpeeton

Onko tämä elämä tosiaan mennyt siihen, että jokainen kasaa itse itselleen ongelmia, tekee niitä tyhjästä ja ruikuttaa sitten, kuinka onkaan niin kauhea olo eikä mikään ole hyvin. Sitten siinä olossa vain roikutaan epätoivoisina suostumatta päästämään irti. Voisivatko useimmat päästä siitä pahasta, jos olisi vain tarpeeksi tahtoa, tarpeeksi selkärankaa, tarpeeksi asennetta? Tuli keskusteltua aiheesta ja jäin pyörittelemään mielessäni ajatusta olenko minä ongelmieni syypää ja aiheuttaja? ja onko mahdollista, että alkaisin voida paremmin, jos vain päättäisin niin? Jos vain ryhdistäytyisin. Olenko kiinni murheissani ja sen takia kärsin huonoista kausista, voinko huonosti vain sen takia, etten anna itseni voida paremmin? Vai selittyykö kaikki jollain fyysisellä, kuten serotoniinin erityksen häiriönä.

Hymyiles vähän! ja vihaa vähemmän, rakasta enemmän on asioita, joita Retkeilijä toistaa minulle, ensimmäistä silloin, kun oloni näkee silmistä ja toista silloin, kun vihaan kaikkia, kaikkea tai jotain yksittäistä. Yritän kuunnella häntä, ajatella kaiken positiivisesti ja olla iloinen, mutta silti se ei vain taltutu. Jokin kiskoo suunpieliäni alaspäin hymyjen keskeltä ja unohdun bussissa pohtimaan hypoteettisesti kuolemaa, mitä se on, mitä siitä seuraa ja onko itsemurha okei. Älkää käsittäkö väärin, en ole huonompana, olen edelleen liian kiinni elämässä tehdäkseni mitään muuta kuin tupakoinnilla syöpäriskin lisääminen. En vain aamuisin jaksa herätä, en päivisin jaksa olla koulussa enkä jkoulun jälkeen jaksa tehdä muuta kuin maata ja toivoa, että päivä on kohta ohi kuin seuraavassa päivässä olisi jotain odotettavaa, samanlainen sekin. Odotan koko ajan jotakin, vaikka ei ole mitään odotettavaa. En kuitenkaan ole huonona, en huonompana, on pieniä hetkiä joina hymyilen aidosti ja kaikki on okei kunnes hetki menee ja olen taas jossain muualla. Kuolemaa on kuitenkin kiehtova pohtia eri kannoilta, ihan vain teoriassa, ihan vain hypoteettisesti.

Enää kaksi koulupäivää ja alkaa koeviikko eikä enää kauaa, niin alkaa loma. Odotan lomaa, vaikka tiedän sen menevän suurimmaksi osaksi juosten pyöräillen rullaluistellen koko päivän pitkin päivää jatkuvasti, koska sitä ovat kaikki kesäni olleet riparin jälkeen miinus Kuuran kanssa vietetty kesä. Tiedän, että tulen viettämään kesän suurimmaksi osaksi yksin seuranani musiikki ja koulukirjat, mutta ei se haittaa, ei oikeasti enää. Olen tullut sinuiksi kuolleen sosiaalisen elämäni kanssa, oppinut, ettei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Maanantaina en selvinnyt ruotsin tunnille vaan päädyin kivelle istumaan kahvikuppi kädessäni, tupakoiden ja lukien hyvää kirjaa enkä oikeastaan muista lähiajoilta mitään parempaa hetkeä, olin kenen tahansa seurassa. Muut ovat lähinnä alkaneet välillä jopa ärsyttämään ja löydän itseni toivomasta, että voisin olla yksin tupakalla, ettei olisi mitään sosiaalista elämää, jota täytyisi ylläpitää. Enkä enää edes yritä jutella, jos vähänkään kuulostaa siltä, ettei toista vaan kiinnosta. Väliäkö sillä? Minä viihdyn yksin. Turha yrittää näyttää, että voisin olla kivaa seuraa. Kelvollista seuraa. Yksin on helpompaa, mitä turhaan paskoa itsetuntoaan pohtimalla miksi olen joillekin vain no ehkä kai varmaan. Ei väkisin.

Tää teksti on nyt täyttä kuraa ja yritin työstääkin, mutta vitut. Meen tänään puistoon kavereiden kanssa pienellä porukalla ostetaan mukaan kaljaa ja viiniä ja nautitaan päivästä, vaikka ahdistaakin kauheasti, kun en voikaan paeta suoraan kotiin saman tien.