there is trouble ahead

Perjantai oli pieni taistelu. Jääkaapissa ei ollut yhtään mitään turvaruokaa, kaikki muu ahdisti ja Aatekin ajatteli, että olen syömättä vain omaa tyhmyyttäni. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammalta tuntui edes aloittaa kokkaaminen ja sitä ahdistavammaksi taistelu pään sisällä kävi. Lopulta muutamien ahdistustupakoiden, yhden kaljan ja parien itkupotkujen jälkeen sain aikaiseksi kokata ja syödä kun kello lähenteli kahtatoista yöllä.

En oikein tiedä enää suhteestani ruokaan, se on sekava ja päivittäin vaihteleva. Välillä kaikki on helppoa eikä mikään ahdista, päiviä, joina ahdistaa ja silti saa nätisti syötyä ja välillä tulee niitä päiviä, joina ei osaa ajatella muuta kuin laihduttamista, syömättömyyttä, mitä tahansa. Silloin tekee mieli skipata kaikki tai ainakin suurin osa ja mielessä pyörii suunnitelmat kuinka laihtua mahdollisimman nopeasti, kuinka käyttää kaikki aika urheiluun, kuinka unohtaa kaikki muu. Eihän sitä pitäisi välittää ja tulisi muistaa terveellisyys, mutku, entä jos…

Nyt olen kotona ja pitäsi hoitaa asioita, vaikka asioiden hoitaminen on ehkä inhottavinta maailmassa. Etenkin hammaslääkärin ajanvarauspuhelut, joita kammoan ylitse kaiken muun. Huomenna on taas kesä, humala ja ystävät, mutta tänään pitäisi olla neiti aikaansaava.

Huomenna ostan taas ison rasian mansikoita ja muutaman omenasiiderin ja  nauran.

smile for the picture

Päätä pakottaa taas. Kuumat kelit romahduttivat ruokahalun olemattomaksi ja Aatteen suusta ennätti kuulla oot laihtunut ennen kuin kerkesin edes haaveilla. Kaikki kallistuu taas vähän väärään suuntaan ja elämä putoaa raiteiltaan viimeisen työpäivän jälkeen. Juhlissa alkoholi maistui jo liikaa, ruoka taas ei ollenkaan suostutteluista huolimatta - mieluummin leikin juhlien lasten kanssa ulkona vältellen niitä maistaisit edes jotain. Lasten ja aikuisten lähdettyä oli liian hauskaa ja aamulla Aate silitteli selkää, kun minä kumarsin jälleen kerran vessassa. Öiset painajaiset eivät jätä rauhaan, jatkuva heräily ja ahdistuneisuus on arkea, onneksi ei joka yö tarvitse yksin herätä.

Sain sen kirjeen, joka kertoi opiskelupaikattomuudesta. Ensin en uskaltanut kertoa siitä kellekään, sitten yhdelle, sitten toiselle ja vielä kolmannelle. Neljäntenä Aatteelle, viidentenä möläytin sen humalassa kaveriporukalle. Sitten töissä kestin jo vastata kysymyksiin, vaikka kylmyys valuikin pitkin sisintäni jokaisella kerralla. Vanhemmille en tahdo kertoa ennen kuin on varasuunnitelma, suunnitelma b, ratkaisu kaikkeen. En pääse opiskelemaan, mutta -, hyviä ja huonoja uutisia. Pettää ei saa, pettymystä ei voi tuottaa.

Ainakin hiuksistani tulee oranssimmat, pyörän poljin jo Aatteen luo ja kesällä voi lähes aina mennä miten huvittaa ellei lasketa satunnaista keikkatyötä. Aurinko toivottavasti lämmittää ja hymyilyttää eikä aina tarvitse muistaa edes mikä päivä on. Jos hyvä tuuri käy, voin hetkeksi jopa unohtaa sen, että olen taas vuoden tyhjän päällä ennen kuin onnistun löytämään jotain.

you don't know

On todella paha olla, en tiedä voiko sitä mitenkään muuten muotoilla. Haluan hajottaa itseni, kadottaa itseni, pistää palasiksi, aivan tomuksi ja haihtua tuulen myötä ilmaan. Haluan vahingoittaa taas itseäni. Jo päiviä ja viikkoja se on kytenyt mielessä ja tarve tuntuu vain kasvavan, vaikka kuinka yritän tukahduttaa sen keinolla millä hyvänsä. Ketä se haittaisi? Todennäköisesti vain minua itseäni ja sekin harmitus tulisi jälkikäteen.

Varpaita paleltaa, kyynelet eivät lopu ja Aate ei vastaa. Pitäisihän minun jo nukkuakin.